lauantai 29. heinäkuuta 2017

Eräs iltapäivä


Nomonton - City Critters
 


Kesää voi viettää niinkin, että istuu lahoavassa pihakeinussa lukemassa runoja ukkosen lähestyessä hitaasti etelästä. Kissa vastakkaisella penkillä. Päivä oli tavattoman lämmin, hiostava. Tämä tapahtui eilen. Lukemistona oli Sylvia Plathin runoja, koonnut Ted Hughes. Kuulokkeista soi ambient-musiikkia, parhaillaan raita Nomoton - City Critters, ja siihen etäältä kumahtelevan ukkosen jyrähdykset sekoittuivat kuin osana sävellystä. Lämmin. Pysähtynyt ilma, josta ukkosen läheisyyden olisi tuntenut silmänräpäyksessä ilman äänitehosteitakin. Kissa nukkui tyytyväisenä, vaikka mustat pilvet vyöryivät lähemmäs ja lähemmäs.


Kun vesisade vihdoin alkoi, kissa hakeutui nopeasti sisälle. Minä istuin hetken vielä, isolla vaaleanpunaisella viholla suojasin lainakirjaa, kuulokkeita ja kännykkää kastumasta. Pisarat olivat valtavia ja putosivat voimalla, niin kuin ukkoskuurojen yhteydessä yleensä. Ukkonen oli saapunut aivan kohdalle, salamoi ja paukkui. Mikä lieneekään viehätys sellaisissa luonnonvoimissa? Mikä on niin romanttista sateen kohinassa? Olipa mitä vain, sade oli raikas eikä ukkonen edes rikkonut sähköjä.

Toiseksi alimmassa kuvassa on loppu Sylvia Plathin runosta The Stones, joka on tässä kirjassa sivuilla 14 ja 15.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Epäaktiivinen


Chillstep Mix - 'Reasons'
Epäaktiiviseksi on jälleen blogi valahtanut. Epäaktiivinen olen ollut noin muutenkin, kaiken suhteen. Viimeiset puolivuotta minulle on mielen taka-alalle kerääntynyt aina silloin tällöin asioita, joita pitäisi tehdä, ihan ehdottomasti pitäisi, mutta kun en tahdo. Ja sitten sitä aikaa onkin yhtäkkiä kulunut kuukausi, toinen, kuudes siitä hetkestä, jolloin kyseinen asia piti tehdä. Sitten se alkaa tuntua jo liian myöhäiseltä ja hävettää enää ottaa yhteyttä. 

YTHS on eräs taho, johon piti ottaa yhteyttä, mutta vastuu jäi minulle varata seuraava aika ja miten kävikään. Alkaa tulla pakko eteen tehdä jotain tällekin asialle, jotta selviäisi taas, mistä saan tililleni rahaa. Jokin aika sitten minulle tuli muuten kirje, että opintotukikuukausia tähän tutkintoon on jäljellä peräti kolme. Olen varmaan siitä asti ollut vähintään jonkinasteisessa paniikin tilassa. Raha on minulle tällä hetkellä yksi suurimmista stressin ja ahdistuksen aiheista. Jos siitä ei tarvitsisi murehtia eikä koulusta valmistumisesta, voisin olla jopa ihan kohtuullisen onnellinen. 

Blogin epäaktiivisuuteen liittyen vielä: olen nyt julkaissut ja vastannut niihin pariin kommenttiin, jotka ovat näköjään lojuneet odottamassa hyväksyntää kesäkuun alusta alkaen. Lakkasin jossain vaiheessa lainkaan tarkistamasta odottavia kommentteja, koska ainahan se loota oli tyhjä, eikä bloggerin hallintapaneelissa enää näy saapuneet uudet kommentit. Tiedoksi siis, jos vielä blogiani selailet anonyymi, että kommenttisi on nähty ja arvostettu kovasti <3

Tänäkin päivittämättömyyden aikana olen silloin tällöin saanut inspiraation, että blogiin olisi kyllä kiva postata jotain. Sitten en kuitenkaan ole viitsinyt tehdä asialle mitään. Huomaan kuitenkin, että kirjoittaminen ylipäätään tuntuu kivalta ja ajatusten järjestäminen blogipostauksen muotoon tekee hyvää. Tämä antaa jonkinlaista selkeyttä. Katsotaan siis, miten blogin kanssa jatkossa menee. 

Tällä hetkellä vietän kesää kotosalla, vanhempieni luona. Olen nyt auttanut päivittäin navetalla vuohien hoidossa, äitini kunto kun ei ole ihan entisellään. Äiti lypsää, minä kanniskelen vesiämpäreitä ja heiniä. On ihan mukavaa viettää aikaa enemmän vuohienkin kanssa. Kissat sen sijaan ovat täydellistä seuraa kesäpäivien viettoon ja niitä on ihana kuvata. Puhelin on täynnä kissakuvia, joiden perusteella voi pitkälti kartoittaa ne ajat, jolloin olen ollut kotikotona. Ehkä postaan niitäkin lisää, kunhan saan muutettua kuvia blogiin sopivaan kokoon. Osaisipa itsekin olla yhtä onnellinen kuin kissat.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Kirjoittaminen. Miksi ihmeessä?


Kirjoittaminen on viime aikoina takunnut. Ideoita on, iltaisin mielessäni pyörivät useammankin ehkä-joskus-romaanin kohtaukset ja vieraiden maailmojen tausta ja kulttuuriset yksityiskohdat. Hahmojeni historia ja luonteenpiirteet selkiytyvät ja haluaisin kovasti voida esitellä heidät ja heidän maailmansa muillekin, mutta kun tarina ei ota asettuakseen tekstin muotoon.

Olen tullut siihen tulokseen, että motivaatio on asian ytimessä. Ensinnäkin tarinassa jokaisella hahmolla on oltava syynsä tehdä mitä tekevät, muuten mistään ei tule mitään. Kovin usein huomaan tuijottavani tekstinkäsittelyohjelmaa ja miettiväni, miten kauhea vaiva kaikessa tässä on hahmojeni kannalta. Minkä ihmeen takia ne edes viitsivät? Mitä sen väliä oikeastaan on, vaikka maailma sellaisena kuin he sen tuntevat ottaisi ja loppuisi? Jäisi vaan kotiin. En minä viitsisi. Minun taitaa silloin tällöin olla vaikea enää nähdä, minkä ihmeen takia ihmiset ylipäätään välittävät asioista niin hirmuisesti. Todistettavasti monet silti välittävät ja ovat valmiita laittamaan aikaa ja energiaa siihen, että edistäisivät omien arvojensa mukaisia asioita; on minullakin näitä ajoittaisia aktiivisuuden puuskia. Näin minunkin tarinoideni hahmojen on asiat nähtävä, tai muuten ei ole tarinaa kerrottavaksi.

Oma motivaationi on hyvin usein hukassa. Noin ylipäätään, elämän ja vähän kaiken suhteen. Sitä se masennus teettää. Se ujuttautuu minun aivoistani värittämään maailmankuvaani ja valuu sillä tavalla kirjoitusharrastuksen tielle. Kirjoittaminenkin tuottaisi mielihyvää, jos vain saisi itsensä aloittamaan. Mutta jos ei jaksa.

Oma lukunsa on tietenkin kysymys siitä, miksi ylipäätään kannattaisi kirjoittaa. On sitä vilkkuvaa kursoria tuijottaessa tullut useaan otteeseen kyseenalaistettua sekin, miksi ihmeessä kukaan haluaisi ikinä lukea tätä soopaa, jonka runko mielessäni kummittelee. Ja totta kai kaikki Todelliset Kirjoittajat tässä kohtaa muistuttaisivat, että kirjoittaa pitää itseään eikä lukijoita varten. Mutta jos tekstilläni ei ole arvoa yhdellekään lukijalle, yhtä hyvin minä voisin vain jatkaa tapahtumien pyörittämistä omassa päässäni, eikö niin? Toisinaan olen varma ideoideni potentiaalista, mutta joskus sitä vain pysähtyy miettimään että voi mikä sotku tämäkin on voi herrajumala.

Kirjoittaessa aivain asemassa on saada lukija välittämään. Tapahtumat ja henkilöt ovat keksittyjä, miksi sinun pitäisi käyttää tuntikausia elämästäsi lukeaksesi, mitä niille oikein tapahtuu? Siinä se kaunokirjallisuuden taika piilee. Mutta jos itse hädin tuskin jaksan välittää ja hädin tuskin saan hahmoni välittämään jostakin tarpeeksi toimiakseen, miksi jonkun ulkopuolisen ihmisen pitäisi välittää? Tämäkin on mitä luultavimmin masennuksen värittämää ajattelua, mutta sen toteaminen ei juuri helpota, kun Word on ollut koskemattomana auki monta tuntia.

Ja kyllähän minä joskus hakkaan näppäimistöä unohtaen ajankulun kokonaan ja yhtäkkiä huomaan vuorokauden vaihtuneen toiseen ja tekstitiedoston kasvaneen kymmenellä sivulla. Harmittavan harvoin sellaista tapahtuu, mutta tapahtuu kuitenkin. Halusin jakaa turhautumisen tunteitani blogitekstin muodossa siltä varalta, että joku vaikka samaistuisi näihin pohdintoihin. Pitkästä aikaa avautuminen blogille tuntuu kieltämättä taas aika vapauttavalta.

Puolivälissä tätä postausta aloin miettiä, ketä muka kiinnostaa lukea tätäkään. Onko tässä ajatuskulussa nyt edes mitään loogista rakennetta tai järkeä ylipäätään, ehkä kannattaisi vain pyyhkiä koko teksti pois ja antaa olla. Tällä kertaa pääsin tunteesta yli ja vein postauksen päätökseen, joten jei, muistetaan hei tunnistaa kaikki pienetkin saavutukset!

torstai 30. maaliskuuta 2017

Virkatut kiemurakorvikset


Tänään tapahtui jotakin ennenkuulumatonta: vieras ihminen puhui minulle bussissa! Tämähän on suomalaiselle lähestulkoon traumamateriaalia, mutta tällä kertaa kyse oli kehuista, joten tämä yllättävä tilanne jäi positiivisen puolelle. Käytävän toisella puolella istuva nainen kehui korvakorujani sanoen niiden olevan kaunis keväinen väripilkku, joka erottui pirteästi harmaan takkini kontrastina. Kyseessä olivat itse virkkaamani keltaiset korvakorut, joiden ohjeen ajattelin jakaa nyt blogiini. Malli on niin yksinkertainen, että sopii aloittelijallekin.

Tarvitset:
  • Lankaa ja virkkuukoukun langan paksuuden mukaan
  • Korvakorukoukut

Eri paksuisista langoista tulee luonnollisesti eri kokoisia korvakoruja, joten tähän voi valita ihan oman mielensä mukaan tai vaikka hyödyntää kotoa löytyviä ylijäämälankoja.

Ohje:
Virkkaa 15 ketjusilmukkaa. Virkkaa kaksi pylvästä kolmanteen silmukkaan koukulta lukien. Virkkaa kolme pylvästä jokaiseen ketjusilmukkaan kerros loppuun. Kiinnitä korvakorukoukku ja päättele langat. Tee toinen koru samalla tavalla.

Spiraalimainen muoto syntyy, kun silmukat eivät mahdu olemaan suorassa rivissä vierekkäin. Korviksen pituutta voi muokata lisäämällä tai vähentämällä ketjusilmukkojen määrää.

Projekti on superhelppo ja ainakin voimakaan värisenä korut eivät jää huomaamattomiksi. Ja onhan se kiva sitten esitellä, että minäpä olen tehnyt nämä ihan itse. Mukavaa kevättä!

lauantai 7. tammikuuta 2017

Asioita, joita ei voi sanoa ääneen


(Varoitus, tämä postaus sisältää itsemurhaideointia ja muita itsetuhoisia ajatuksia.)

Minähän aloin syksyllä käydä uuden psykologin luona YTHS:n tarjoamassa lyhytterapiassa. Hänelle tietenkin piti selittää kaikki uudestaan (olihan hän saanut YTHS:ltä tietoja, mutta silti), ja piti palauttaa mieleen myös syy, miksi alun perin otin yhteyttä YTHS:ään. Huomasin jälleen, miten vaikea minun on puhua ääneen itsetuhoisista ajatuksista saati itsemurha-ajatuksista. Nehän ne minut alun perin säikäyttivät tajuamaan, että jotakin pitää nyt kyllä tehdä. Kerroin psykologillekin ajatelleeni sen sen kautta, että jos joku kaverini kertoisi ajattelevansa tällaisia, kehottaisin kyllä hakemaan apua. 

Psykologi pyysi kuvailemaan tarkemmin itsetuhoisia mielenliikkeitäni ja huomasin sanojen jäävän ulottumattomiini. Miten niin pelkkä "itsetuhoisia ajatuksia" ei riittänyt kuvaukseksi? En jotenkin ollut kai valmistautunut kysymykseen, vaikka siihen vastaamisen olisi pitänyt olla helppoa, vai mitä? Olivathan kyseiset ajatukset olleet tiiviisti läsnä, ovat edelleenkin. Mutta niiden saattaminen sanoiksi ei ottanut onnistuakseen.

Ajatus tulee niin helposti. Kun sen yrittää muotoilla suomenkielisiksi sanoiksi ja lausua ääneen, se kuulostaa hirvittävän rajulta, brutaalilta, väkivaltaiselta, väärältä. Ehkä se on tarkoituskin. Päästää ne ajatukset oman pään ulkopuolelle ja kuulla omin korvin, miten kamalalta se kuulostaa. Jotenkin "Ajattelin, että olisi vain fiksua tappaa itsensä, jos kuoleman jälkeen kaikki on kuitenkin ohi, muistot katoavat minuuden mukana, eikä silloin ole enää väliä kuinka pitkään ja täysillä sitä on elänyt", kuulostaa paljon dramaattisemmalta lausuttuna ääneen kuin ajateltuna omassa päässä. Useimmiten halu satuttaa itseään on pelkkä epämääräinen mielikuva itsestäni hirttoköysi kaulan ympärillä (enkä todellakaan ole hirttäytymässä edes siinä tapauksessa, että päättäisin ryhtyä päästämään itseäni päiviltä, en tosiaan) ja niin edelleen. Ja jos ajatus onkin sanoina, se on useimmiten englanniksi. Vieras kieli ehkä loitontaa ajatuksen rumuutta? Sisäinen monologini saattaa toisinaan hyvinkin olla luokkaa "Lol, maybe I should just die", mikä kuulostaa aivan erilaiselta kuin "Ehkä mun pitäis vaan kuolla". 

Psykologille vastasin siis melko epämääräisesti ja asia on mietityttänyt minua jonkin verran. Kysymykseen, miten olen ajatellut itsemurhaa, vastasin jotakin, että korkealta hyppäämistä tai perus ranteet auki. Vastaus ei kuvasta kunnolla totuutta. Katsellessani alas yhdeksännessä kerroksessa olevasta asunnostani olen jo kauan sitten todennut, ettei ranskalaisen parvekkeen kaiteen yli kiipeäminen olekaan kovin houkutteleva ajatus. Ranteiden viiltäminen on enemmän ollut mielessäni, mutta kuvitelmani ovat useimmiten kietoutuneet sen ympärille, miten minut löydettäisiin, jos tekisin sen soluhuoneessani. Kämppikselläni ei ole syytä tulla huoneeseeni kysymättä ja oven täytyisi kuitenkin olla kiinni, jotta saisin olla rauhassa. Tämänkään skenaarion pyörittelystä en osannut ääneen kertoa. 

Mutta yksi keino minulla on ollut pitkään mielessäni, enkä siitä osannut kertoa millään tavalla. Tämä blogi on tärkeä antaessaan minulle kanavan jakaa asioita, joita en muille uskalla tai osaa kertoa. Kuvailenpa siis tähän nyt ihanteellisen itsemurhametodini. Menisi pakkasella ulos, jonnekin missä saa olla rauhassa tarpeeksi kauan. Mielellään ottaisi mukaan alkoholia ja mahdollisesti joisi niin paljon, että sammuisi sinne pakkaseen. En ole koskaan juonut itseäni sammuksiin, joten kuvitelman yksityiskohtia on vaikea muovata. Joka tapauksessa alkoholi tehostaa pintaverenkiertoa, jolloin olo ei tunnu yhtä kylmältä kuin muuten tuntuisi, mutta veri onkin jäähtymässä sormissa ja muissa vähemmän ratkaisevissa paikoissa sen sijaan, että suojelisi elintärkeitä elimiä paleltumiselta. Ainahan sitä saa kuulla, miten humalaisia jäätyy hengiltä, kun ovat jääneet hankeen nukkumaan. Miksei se sitten onnistuisi tarkoituksellakin? Teoriassa ainakin tuntuisi helpolta tavalta lähteä.

Mutta en minä sitä ole tekemässä. Enkä minä kirjoita tätä henkisissä tuskissa kärvistellen tai kyyneleet poskille valuen. Silloinkin, kun mieleeni purjehtii ratkaisuehdotukseksi kuolema, tunnetila on pikemminkin tylsistynyt kuin tuskainen. Usein jossain määrin ahdistunut, mutta vain toisinaan musertavissa määrin. Vähän kuin istuisi tuhottoman pitkällä luennolla, jonka aihe ei kiinnosta ja jonka sisältö on ehkä vähän liian vaikeakin paikka paikoin, ja vain tuijotat kelloa. Katsot kelloa viiden minuutin välein ja ugh, vielä on tunti jäljellä, päästäisiinpä jo poiiiiiis. Sellainen tunne.

Psykologini totesi myös jossain vaiheessa, että olen ollut kovin yksin tämän asian kanssa. Kerroin nimittäin, että olen edelleen salannut koko jutun vanhemmiltani ja siskoltani, enkä ole edes erittäin läheiselle nettikaverilleni kertonut koko totuutta (kyseisen kaverin olen tuntenut useamman vuoden, nähnyt livenä muutaman kerran ja yleisesti ottaen hän tietää minusta enemmän kuin kukaan muu tuttuni). Psykologin toteamus yllätti minut, sillä en ollut kokenut olevani hirveän yksin erityisesti juuri mielenterveysasioiden kanssa. Kavereita minulla ei yliopistoaikanani ole oikeastaan ollut ennen kulttuuripajaa, mutta en ollut kokenut, että pitäisin masennukseeni ja muuhun sellaiseen liittyviä asioita padottuna sisälläni. Toki joskus on tullut hetki, kun on tuntunut, että haluaisin jutella jollekulle, mutta en ole uskaltanut. Sellaisia ei ole ollut kovin usein. Olen päin vastoin tuntenut jakavani melko paljonkin omista kivuistani, ainakin tarpeeksi...

Sitten tajusin, etten ollut painottanut tämän blogin merkitystä tai kertonut sen enempää sen sisällöstä. Olin maininnut sen vain harrastuksista kysyttäessä. Täällähän minä kerron rehellisesti ja olen monesti saanut vertaistukea kommenttien kautta. Avautuminen tuntuu helpolta, kun voin avautua ihmisille, joita en tunne. Minusta vain tuntuu epämukavalta ajatella, että tuntemani ihmiset alkaisivat kysellä minulta voinnistani ja niin edelleen. Blogissa voin vastata kyselyihin omilla ehdoillani; kun minulla on siihen aikaa, ja voin miettiä vastauksen kaikessa rauhassa, eikä tarvitse pelätä että alkaisin itkeä tai jos alan kukaan ei tiedä ellen kerro. Minä nimittäin itken naurettavan helposti. Olenko maininnut siitä? Joka kerta, kun minun pitää puhua itseäni koskevista ongelmista, alan itkeä. Psykologeilla se vielä menee, kun ne on varmaan muutenkin tottuneet siihen. Mutta muuten muiden edessä itkeminen nolottaa minua. Ehkä siksi olen tyytyväinen kirjoittaessani blogiini. 

Tämä blogi on ehkä jäänyt viime aikoina niin hiljaiseksi, koska olen käynyt asioita läpi psykologilla niin paljon, että en ole tuntenut samanlaista avautumistarvetta. Lyhytterapia on tuntunut intensiivisemmältä kuin aikaisemmat juttutuokioni YTHS:llä. Tämä on toisaalta myös itseilmaisun kanava muutenkin, ja itseilmaisua olen päässyt harrastamaan kulttuuripajalla. Ja kun en ole ollut kulttuuripajalla, syynä on ollut väsymys ja saamattomuus, jotka ovat yhtä lailla haitanneet bloggaamista. Lyhytterapiajaksoni on päättymässä, enkä vielä tiedä, miten homma jatkuu. Ehkä avautumispaikalle on kohta taas enemmänikin tarvetta, mutta saa nähdä. Ehkä kevät saa minut taas piristymään ja tässäkin blogissa nähdään vielä joku päivä ihan koherentti postaus yhtenäisellä aiheella ja sopivilla kuvillakin. 

Hyvää uutta vuotta itse kullekin, ja toivotaan, että tästä vuodesta tulee meille kaikille parempi. Uuteen vuoteen on kiva lähteä uudella bannerillakin. Mitäs tykkäätte?

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Hyvää joulua


Hyvää joulua teille kaikille! Varsinainen jouluhössötys on ainakin meillä perinteiseen tapaan ohi ja näin joulupäivänä tutkitaan saatuja lahjoja ja syödään ihan liikaa suklaata. Jotain lautapelejä saatetaan koko perheen kesken kokeilla. Joulupäivänä ei ole enää perinteiden vaatimia kaavoja, ei tarvitse lähteä mummilaan, miettiä missä vaiheessa jouluruoka syödään ja lahjat avataan. Juhlan vaatimat ohjemanumerot on suoritettu ja jäljellä on rauha ja jouluvalojen pehmeä hohde. Tuntuiko joulu teistä tänä vuonna joululta?

Varttuessaan monelle tuntuu käyvän niin, että joulu lakkaa tuntumasta joululta. Mikä on se ydin ja taika, joka lapsuuden jouluissa aina oli? Joulu oli vuoden kohokohta, sen odotus tuntui kestävän ikuisuuksia. Lahjakasaa kuusen alla katsoessa ei käynyt mielessäkään miettiä, paljonko siihen kaikkeen on kulutettu rahaa, eikä itsellä tietenkään ollut lainkaan paineita hankkia lahjoja muille, koska joulupukkihan sen hoiti! Talon nurkissa kulki tonttuja. Niille jätettiin joskus pipareita. Nyt seinien välissä rapisee vain hiirten pikkuiset jalat.

Olen itse löytänyt joulutunnelmaa näin myöhemmin lahjojen antamisesta. Minusta on mukava ideoida lahjoja, jotka ilahduttaisivat saajaansa mahdollisimman paljon. Lyhytterapian psykologini antoi minulle kerran tehtäväksi kirjoittaa ylös positiivisia ajatuksia itsestäni, ja hyvien lahjojen antaminen on yksi, jonka listaan kirjoitin. Tänä vuonna lahjatkin jäivät vähän viimehetkeen, kun en oikein jaksanut etsiä ja keksiä enkä ihan sataprosenttisesti tuntunut saavan kiinni ajankulustakaan. Joulu tuli melkein yllättäen. Lopulta kaikille perheenjäsenille kuitenkin löytyi paketit, jotka tuntuivat ilahduttavan. Isä sai Kanteletar-kirjan, koska pitää kalevalaisesta runoudesta ja suomalaisesta kulttuuriperinteestä. Äidille löytyi kirpputorilta kaunis kaulakoru, jolle askartelin nätin rasian, ja lisäksi neuloin hänelle sormikkaat. Sormikkaissa on pitkät varret, mitä äiti arvosti kovasti. Sormikkaiden ohje löytyy Novitan sivuilta. Sisko sai pleikkaripelin, jota oli toivonut. Mummille askartelin kirjarasian.

Sain itsekin lahjoja, joita olin toivonut, ja rahaa, mikä opiskelijalle on aina tarpeen. Siskoltani toivoin Jääkaappirunous-magnettisettiä ja sainkin. Irrottelin magneettisanat toisistaan ja kiinnitin pakastimen kylkeen. Pienenä minä ja siskoni leikimme samaisen pakastimen kyljessä värikkäillä, monen muotoisilla magneeteilla. Nyt on taas magneetteja, joilla leikkiä, vaikka niissä onkin vähemmän värejä kuin silloin ennen.

Sellaista. Saa näiden kanssa jonkin verran aikaa kulumaan. Minusta sanamagneetit ovat sellaisenaankin kauniita, ja voihan niitä yhdistelemällä saada vaikka uusia ideoitakin.

Mukavaa joulunaikaa ja uutta vuotta! Toivotaan, että ensi vuodesta tulee hyvä. Voidaan ainakin leikkiä jonkinlaista uutta alkua taas.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Luovan kirjoittamisen kurssilta: I'll Keep Listening

// Haluan jakaa teille tähän yhden tekstin, jonka kirjoitin englannin luovan kirjoittamisen kurssilla. Teksti on tietenkin englanniksi ilmeisistä syistä.



The sky was full of black birds circling above me. Yesterday my therapist told me that it’s not possible to miss a feeling that you have never experienced. If you miss it, you have felt it.

The birds placed themselves on the powerlines like notes. I wondered what kind of melody they would make, but I never learnt how to read music, not really, not like you. No one ever was quite like you. You with your hair always out of order, just like everything about you, a hair like ruffled feathers. 

I miss you quite a lot actually, who would’ve believed? Sometimes I’m almost sure I dreamt you and you never existed at all. I’m not sure which thought seems less impossible; a universe that can contain something like you or a universe you never were a part of. But my therapist says you can’t miss something you didn’t experience, and my dear, you were an experience. I’m rambling again, I know you hated that.

I’m sorry.

Now there are black winged birds in my apple trees, like they’re trying to replace the leafs long dead. The sky is grey like it always is and I’ve forgotten how it feels to be warm. The birds are staring at me through the glass, are you one of them? These judgmental feathery leafs like death omens right outside. No, you’re not one of them, I should know.

These curtains in my kitchen windows are hideous. I should never have let you pick them, but the birds are staring at me now and I can’t let them keep looking at me like that.

Will you ever come for me?

And the saddest part is I keep listening to the wind and sometimes it sounds exactly like you complaining how we’ve always ran out of milk when you want to eat cereal.

My therapist says I’m doing great.