sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Vai onko masennus vienyt sulta sitäkin pois?


Kävin viime viikolla psykiatrilla, kartoitettiin tilannetta ja fiksattiin lääkitystä. Se oli ensimmäinen käyntini hänen luonaan, joten hän kyseli laaja-alaisesti tilanteestani. Minulla on nyt sitten keskivaikeavaikea masennus. Eräässä vaiheessa hän kysyi, mitä hyvää näen itsessäni olevan. 

Olin pitkän aikaa hiljaa. Itseni kehuminen tuntui äärimmäisen vaikealta, sanojen työntäminen ulos oli vaivalloista. Siksikin, että monet niistä piirteistä, joista ennen itsessäni pidin, tuntuivat väljähtäneen ja kuluneen pois; ennen minä pidin itseäni kovinkin fiksuna, jo koulumenestyksenkin kannustamana, mutta nyt virsi on ihan eri taas. Toiseksi jonkin hyvän piirteen sanominen tuntui siltä, että sillä asettaisin itseeni kohdistuvia odotuksia, joita en ehkä pystyisi pitämään. Jos sanoisin hyvän piirteen, olisinko valehtelija, kun jonakin päivänä en jaksaisi kuvausta noudattaa? Pettyisikö se, jolle olin luvannut olla jotakin, vaikka en olekaan? Väärää markkinointia? Eihän psykiatri tietenkään sillä lailla lähtisi arvostelemaan, mutta jotain tuollaista tunnesotkua minun päässäni velloi miettiessäni vastausta.

Luovuus.

Vastasin lopulta luovuus. Kirjoittaminen. Yhä viime aikoinakin olen toisinaan saanut inspiraation, jonka vallassa olen kirjoittanut tekstiä, johon itsekin olen tyytyväinen. Olen saanut asioita aikaan. Olen ilmaissut itseäni. Psykiatri kysyikin, olinko yhä jaksanut kirjoittaa, vai onko masennus vienyt sitäkin minulta pois.

Ja aina välillä tajuan, että kyllä se on. Huomaan yhä useammin ajattelevani, että en osaa enää kirjoittaa. Ei kannata. Ei ketään kiinnosta. Pelkkää roskaa. Kun on kirjoittanut jotakin ja laittaa sen ylpeänä ihmisten nähtäville ja vastauksena onkin pelkkä hiljaisuus, alan naurettavan nopeasti epäillä taitojani. Ja silti en osaa olla laittamatta tekstejäni nettiin, olen sitäkin yrittänyt, ei toimi. Mitä on teksti, jos kukaan ei lue sitä? Tietenkin inspiraation iskiessä itse kirjoittaminen on kivaa ja palkitsevaa, mutta en ole koskaan osannut olla pöytälaatikkokirjailija. Meillä kirjallisuustieteessä joillakin on sellainen näkemys, että teksti saa merkityksensäkin vasta, kun joku sen lukee ja tulkitsee sitä omalla tavallaan. 

Joskus 16-vuotiaana julkaisin ensimmäistä tarinaani netissä, se on näin jälkeen päin tarkasteltuna kliseistä soopaa, mutta ihmiset rakastivat sitä. Keräsin itselleni jopa listaa, jossa oli jokaisen kommentoijan nimimerkki - niitä oli useita kymmeniä. Se rohkaisi nuorta kirjoittaa huimasti ja sai innostumaan kirjoittamisesta aina vain enemmän. Nyt vuosia myöhemmin katson parantaneeni noista ajoista huimasti - tietenkään kirjoittaja ei ole koskaan valmis - mutta ketään ei enää kiinnosta. Saatan kuulostaa itsesääliseltä ja vaikka mitä, mutta minua hiljaisuus lannistaa. Ketään ei kiinnosta.

Enkä minä yritä tässä ketään syyllistää. Itse asiassa olen ollut iloisesti yllättynyt siitä, että tässä blogissa jopa useampi ihminen on painellut postausten alareunoissa olevia painikkeita. Sekin tuo jo todella hyvän mielen. Antaa vähän lisää varmuutta, että on joku sentään sen hengentuotteen nähnyt ja ehkä pitänytkin. Kiitos siis kaikille niitä painelleet ja kiitos niille, jotka ovat jättäneet kommentinkin! Itsekin olen kovin huono kommentoimaan muiden tekstejä, joten ei minulla sikälikään olisi varaa alkaa ketään moittia. Pitäisi kunnostautua siinäkin asiassa.

Mutta niin se vain on, että minusta usein näyttää siltä, etten enää osaa kirjoittaa. Enkä enää pidä itseäni fiksuna tai luota siihen, että kokeista ja kurssitehtävistä selviän ihan hyvin; en oikein jaksaisi enää panostaa pelätessäni tekeväni itsestäni pellen hölmöillä vastauksilla, enkä missään nimessä kehtaa lähettää arvioitavaksi tehtäviä, joihin en ole panostanut. Kursseja ei kerry ja olen virallisestikin sairaslomalla. Kaikki kuin murenee edessäni. Ei sen näin pitänyt mennä. Sen kaiken piti olla niin simppeliä, kyllähän minun olisi ihan hyvin pitänyt pärjätä koulunkäynnin kanssa, opiskeluhan on aina ollut vahvuuteni. Mutta ei enää. Minä en tiedä enää. Eikä positiivisesta ajattelustakaan ole enää paljoa jäljellä, siinä oli kolmas asia, jonka koin hyväksi piirteekseni. Positiivinen asenne ja parhaansa yrittäminen ei aina riitä. Enkä minä enää aina osaa kirjoittaa.

Jos minä en osaa kirjoittaa, mitä minulle sitten enää jää? Ei paljon mitään. Olen pahoillani, taas olen ylidramaattinen, mutta näin se menee, kun ajatukset ottavat vallan. Mitä minussa enää edes on?

Vaikka minua joskus kehuttaisiin, tarvitsen jo pian uudelleen vakuuttelua, että olen sen ansainnut ja ansaitsisin edelleen. Olen rasittava sillä tavalla. Jos hyvä ystävä ei vastaa viesiini pitkään aikaan, olen jo varma, että sanoin jotain typerää eikä hän halua enää olla missään tekemisissä kanssani. Jos opettaja antaa kehuvan kommentin tehtävästäni, se ei silti enää kasaa itseluottamustani tulevia tehtäviä varten. Seuraavaa tehtävää palauttaessa olen taas jo varma, että nyt se opettaja nauraa itsensä kipeäksi kaikista näistä minun typeryyksistäni. Näyttää ehkä vielä ympäriinsä kollegoilleen, ja käyttää tulevilla kursseilla huvittavana esimerkkinä siitä, miten metsään voi ihminen mennä. Sellaista se on, minä en luota itseeni, enkä erityisemmin pidä itsestäni hyvinäkään aikoina. En juuri näe, miksi kukaan muukaan minusta pitäisi.

Tämä oli nyt taas avautuminen. Jos vierailette jonkun blogissa, pyytäisin teitä harkitsemaan, että jättäisi sinne jonkinlaisen jäljen käynnistänne. Ehkä teistä tuntuu, ettei bloggaaja juuri teidän mielipidettänne tarvitse, mutta ihan varmasti hän kommentista ilahtuisi. Vaikka päässä ei heittäisikään samalla tavalla kuin minulla. Tai jos blogissa on näitä alareunan painikkeita, niin sellaisen klikkaaminen nyt ei ainakaan paljoa vaivaa vaadi. Jaetaan hyvää mieltä, kun vain suinkin jaksetaan!

Jatkis-päivitys


Luvut 5 ja 6 on lisätty jatkikseen välilehdelle.

lauantai 30. tammikuuta 2016

Korupuu


Sain joululahjaksi korupuun. Vihdoin pystyin kuljettamaan sen kämpälleni ja ottamaan käyttöön.

Tämä oli lahja, joka tuli todella tarpeeseen, sillä tätä ennen koruni lojuivat rasioissa ja jos yhdestä otti kiinni ja nosti, kaikki muutkin tulivat pallona mukana. Lienee tuttu ongelma yhdelle jos toisellekin korujen omistajalle. Pöydällä tuli heti siistimpää, kun irtonaiset korut laitettiin kuriin, ja on paljon helpompaa valikoida korua, kun suurin osa niistä on näkyvillä. Muistaakin paremmin, että mitä kaikkia omistaakaan.

Onhan se myös hienon näköinen. Minun isäni teki sen aivan itse.

Minusta tämä on vain aivan ihana. Ihan kaikki korut eivät tuohon mahtuneet, mutta ylijääneet ovatkin paksuja helmikoruja, jotka eivät kovin helposti mene sekaisin. Nyt minulla on myös paikka, johon laittaa suosikkisormukseni, jota käytän aina lähtiessäni ihmisten ilmoille. Olen jo kahdesti hukannut sen niin pahasti, että ehdin jo tehdä mielessäni surutyötä sen menettämisen johdosta. Kummallakin kerralla sormus kuitenkin lopulta löytyi, ja nyt sillä on ihan oma paikkansa korupuun huipulla. 

Tämä on ehdottomasti suosikkilahjojani viime joululta.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Maailmassa on hyviäkin asioita

4 Non Blondes: What's Up










Uskokaa tai älkää. Mutta muun muassa näiden asioiden vuoksi olen joskus iloinen. Ja bonuksena:

Kristiina oli joutunut ajasta irralleen


Minusta on tuntunut viime aikoina kuin olisin pudonnut jonnekin ajan ulkopuolelle. Tiedättekö, mitä tarkoitan? Päivä seuraa toistaan, sulautuvat yhteen, hemulin päivät. Kuin aika olisi pysähtynyt minun kohdaltani ja silti muu maailma jatkaa, jatkaa, jatkaa eteenpäin. Ja nykii minua deadlineilla hihasta, tai ehkä paremminkin raahaa nilkoista. Too sad to walk, just give me a few... hours. Miten niin uutta vuotta ei juhlittu viime viikolla?

Kaikki ikään kuin lipuu ohi eikä aika enää merkitse mitään. Muistellessani, että jostakin asiasta tulee täyteen esimerkiksi neljä vuotta, olen yllättynyt sekä siksi, ettei siitä voi niin paljon aikaa olla - juurihan se tapahtui - ja samalla koska neljä vuotta on ihan liian lyhyt aika - sehän tapahtui aivan toisessa eliniässä. Minä olin aivan eri. En kunnolla edes muista millainen.



Mutta tulevaisuudessa minä en sentään käy, kuten eräs Billy Pilgrim. Hädin tuskin näenkään muutaman vuoden halki siinä määrin, kuin ihmisiltä yleensä sellaista näköä voidaan odottaa. Viime syksynä tuntui kuin lähestyvä vuoden loppu olisi leijunut pääni päällä uhkavaatimuksena; sanomassa että jos mikään ei ole muuttunut kalenterin päivien juostessa loppuun, niin... Niin mitä? Tiesin, ettei minusta olisi itseäni tappamaan, mutta silti minusta näytti, ettei historia minun kohdallani jatkuisi 2015:sta eteenpäin. Minä tunsin sen puristavana tunteena, seisovana ilmana, jossa oli vaikea hengittää. Ja vielä vaikeampi keskittyä mihinkään kunnolla, sillä mitä väliä olisi minkäänlaisella panostamisella, jos minua ei kohta kuitenkaan olisi. En edes pitänyt sitä mitenkään pelottavana ajatuksena, niin vain oli, suorastaan helpottavaa omalla tavallaan. Jos en pelkäisi näin paljon fyysistä kipua, en todella tiedä, olisinko ollut ripustamassa enää uutta kalenteria seinälle. Monet kerrat olisi tuntunut vain järkeenkäyvältä, että paljon helpompaa olisi lopettaa oleminen. Mutta ihmisissä ei ole on/off-katkaisijaa, jonka voisi vain napsauttaa kiinni, klik. Lopettamiseen liittyy vaan ihan liikaa kaikenlaista sotkua ja kerran (kaksi) kokeilin viiltelyä tietääkseni, miltä se sitten oikeastaan tuntuu ja hädin tuskin sain ihoa rikki ihokarvojenajohöylästä revityllä terällä. Punaisia juomuja kyllä ihoon nousi ja ne sattuivat nekin, seuraavana päivänä polttelivat farkkukankaan alla kuin salaisuudet. Juomut reidessä, jotta kukaan ei näe. En minä pitänyt siitä tunteesta, sen huomasin, ei siitä ollut mihinkään mitään apua. Ja sitten silti tein sen toisenkin kerran, enkä rehellisesti sanottuna tiedä, miksi.



Sittenkin vuosi vaihtui ja minusta tuntuu, kuin minulle olisi annosteltu uutta aikaa. Täytetty punaisena vilkkuva elinvoimapalkki viimeisillä minuuteilla, selvisin juuri ja juuri tankkausasemalle. Ei siinä ole rationaalisesti ajateltuna mitään järkeä, mutta jos minun pääni toimisi järjen mukaan, ei minulla näitä ongelmia edes olisi.

Tästä tuli synkempi kuin oli tarkoitus. Hassu juttu muuten, miten kaikki nämä ajatukset tuntuvat paljon suuremmilta ja ilkeämmiltä sanottuna ääneen kuin ajateltuna omassa päässä. Niiden kirjoittaminen jää jonnekin puoleen väliin; ajatukset ovat nyt oman pääni ulkopuolellakin, mutta eivät ääneen toiselle kasvokkain sanottuina.


tiistai 19. tammikuuta 2016

Lasi-ihmiset


Minun aikani on kulunut jotenkin niin kovin vähiin.
          jälleen kerran
juoksuhiekkana tiimalasissa

Keväisin me olemme lasi-ihmisiä
heijastukset pinnoillamme leikkien ja
loputtomat kaivot silmiemme takana,
ne täyttyivät sulamisvesistä piripintaan,
joskus vain aivan liikaa
          salaojat kaivetaan yön suojissa
          lämpöä hehkuvaan ihoon eikä
          näytetä kenellekään
          ikinä
niinhän me lupasimme.

Keväisin
minä kuulen sinua vain puolella korvalla,
sillä puolet sielustani jäi nukkumaan talviunta
          veti yömyssyn päähän niin kauan sitten,
etten enää edes muista,
millaista on olla
kokonaan valveilla.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Lämpölöydöt




Minusta on ihanaa omistaa uusia asioita, mutta rahan kuluttaminen surettaa. "Uuden" määritelmäksi tosin riittää, että asia on minulle uusi, ja siksi onkin kiva kierrellä muun muassa kirpputoreja edullisen tavaran toivossa. Alennusmyynnitkin ovat tietysti mukava asia. Maanantaina kävin Duon UFF-myymälässä, jossa on parhaillaan menossa tasarahapäivät, tuolloin kaikki oli enintään 4€. Yllä näkyvät pipon ja huivin sieltä sitten löysin ja maksoivatkin vain euron kappale. Tulin iloiseksi ja vielä sitäkin enemmän, kun hyvää pipoa ja villaista kaulaliinaa tarvitsinkin, ihan oikeasti.

Siirtyen seuraavaan asiaan: olen ajatellut laittaa blogiin jatkuvaa tarinaa päivittäen aina välillä. Mietin, että voisi olla siistimpää sijoittaa se omalle välilehdelleen, mutta mielipiteitä asiasta otetaan vastaan. Tai voisin lisätä lukuja omina postauksinaan ja sen lisäksi päivittää välilehteä. Tai ilmoittaa välilehden päivittymisestä postauksella... Toinen välilehti, jonka aion kohta puoliin lisätä, on päivittyvä lista kirjoista, jotka olen tänä vuonna lukenut. Kuulostaisko miltään?

maanantai 11. tammikuuta 2016

Kuolleista vain hyvää


Hyvät ystävät, tervetuloa!
Suut suppuun, tänään juhlitaan minua!
Kerätkää kukkalaitteenne kokoon ja
puhukaa vain kauniita sanoja.
De mortuis nil nisi bene.

Nämä ovat minun juhlani, vain minun,
tätä musiikkia ei ole tehty tanssimista varten,
mutta nyt minun askeleeni on kevyt, voi niin kevyt
minä pyörin kuin tuulenvire, pyyhällän halki salin
nousen pöydälle ja potkin kukka-asetelmat hajalle
laulan, nauran keuhkojen täydeltä, teen sen mitä en ole
ikinä ennen kehdannut tehdä, sillä nämä pidot ovat
minun kunniakseni, järjestäkää kemut ja kunnolliset sittenkin!
Ja vihdoin te kuuntelette minua! Maan povesta minä vielä nousen
puhujan paikalle ja kerrankin te kaikki olette hiljaa, täydellisen
hiljaa, minun sanani kaikuvat raskaampina kuin koskaan ennen,
nytkö te sitten kadutte niinkö? Viimeinkö te kadutte?


Lyijykynällä rypistetyllä paperilla, leikkihuoneen lattialla,
mustaan puetut nuket palaavat laatikkoihinsa, ne itkivät tänään
oikein hyvin, ääni ja uhma lokeroidaan takaisin omalle paikalleen
kurkunpäähän kohtalokkaan matkan päähän kielestä, kasvoille sama 
naamio: “ihan hyvää, entäs itsellesi?” yritän suostutella ajatuksiakin
edes hetkeksi lopettamaan samojen ratojen ainaisen kiertämisen, koska
kaikkihan tietävät: de mortuis nil nisi bene.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Pyykkinarulla


auringossa kuivatut ajatukset pyykkinarulla
vieri vieressä virttymässä poimisinko pois
ennen kuin tuuli yltyy vai annanko
          olla
näen pyykkipoikien ponnahtelevan irti
kulunut naru huokaa ja narskuu
siellä ne menevät, minun
ajatukseni puhurin pyörteessä kuin
postimerkit.

mitä minä olisin niillä edes tehnyt

ei hyvästi vaan näkemiin tai niin sinä luulit,
aina sinä luulet.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Will You Buy Me a House of Gold?


"And life turns plans up on their head
I will plan to be a bum
So I just might become someone."
Piirustus Twenty One Pilots -yhtyeen kappaleen "House of Gold" ja sen musiikkivideon inspiroimana. Saa antaa palautetta tai vaikka ehdottaa jotakin piirustusaihetta.

Uusi vuosihan tässä on jälleen käynnistynyt ja monet tekevät lupauksia ja suunnitelmia paremman elämän aloittamisesta. Minulla lupausten tekeminen ei ole koskaan toiminut. Olen ainoastaan onnistunut rikkomaan ne kerran toisensa jälkeen, ja hyvien aikeiden haamut ovat vain jäänet ympärilleni leijumaan muistattaen epäonnistumisista. Siksi en ole muutamana viime uutena vuotena luvannut mitään. Korkeintaan, että yritän tehdä jotain paremmin kuin ennen, eikä muutokseen sitä paitsi tarvita kalenterivuoden käännöskohtia, sen voi tehdä milloin vain. Joku väitti, että aika on illuusio, mutta en mene siitä väittelemään, kun en mitään tiedä, mutta olkoon vaikka niinkin.

Joka tapauksessa elämä tosiaan tuntuu kääntävän suunnitelmat ja hyvät aikeet ihan nurin niskoin. Akateeminen urani otti kaikista suunnitelmista huolimatta ison kolhun, kun joku hammasratas aivoissani alkoi lyödä tyhjää niin että vinkuna vaan kuuluu. Ennen koulu ei tuottanut mitään vaikeuksia, mutta yhtäkkiä löydänkin itseni ostamasta masennuslääkkeitä ja vetäytymästä sairaslomalle, kun en enää jaksakaan. Kaikenlaista voi yhtäkkiä tapahtua, mutta ehkä nyt tämän kuvitteellisen uuden alun, uuden vuoden alettua suunta olisi ylöspäin. Lähden kohti uutta lukukautta kuin musiikkivideon haamu, tuntien itseni puolikkaaksi siitä, mitä joskus olen saattanut olla - mutta hyräillen iloisten ukulelen sävelten tahdissa.

Kenties minäkin teen niin, kuin tässä kappaleessa lauletaan; suunnittelen ryhtyväni pummiksi ja ehkä minusta sitten tulee jotakin. Ehkä annan olla vaan, lakkaan yrittämästäkään, leijailen ja syleilen sisälläni kasvavaa mörköä, vaikka se on niin kovin kylmä, vetäydyn koteloon muuttuakseni jokin päivä perhoseksi ja saan leikkiä onnellista loppua.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Palelevien varpaiden valitusvirsi


Talvi on täällä vihdoinkin, ne sanoivat, mutta yllättyikö kukaan? Minä ainakin, vaikken edes autoile. Vihdoinkin lunta ja niin paljon pakkasta, että se todella paukahtelee piharakennusten nurkissa. Vähempikin olisi riittänyt, jos minulta kysyttäisiin, mutta kun ei kysytä. Nyt olisi oiva hetki vetäytyä talviunille ja olla ryömimättä peiton alta pois ennen ensi kevättä. Mutta me emme ole muumeja, meillä on aikataulumme ja velvollisuutemme. Uusi lukukausikin on alkamassa, mutta jospa ne kovimmat pakkaset siihen mennessä ehtisivät hellittää. Ettei jäätyisi kiinni bussipysäkkiin. Epätoivoisesti telkeämme pakkasen ulos, mutta vähintään näihin vanhoihin puutaloihin se työntää hyiset sormensa silti seinistä läpi. Eilen herätessäni pirtissä oli hädin tuskin 16 astetta lämmintä, kamarissa vielä kylmempää.


Edes kissa ei viihtynyt kauaa ulkona, fiksu eläin. Olisikin romantisoitava pakkaskeli, jolloin kääriydytään huopiin tavattoman mukavasti ja hörpitän kuumaa kaakaota talvesta nauttien, ei vastata kenenkään illanviettopyyntöihin vaan linnottaudutaan sallittuun yksinäisyyteen neljän seinän sisään. Kukaan ei estä noin tekemästä nytkään, mutta vielä sittenkin on kylmä. Tällainen talvi ei täällä ole lempeää, se jäädyttää vesiputket tukkoon ja varpaat ehtivät jo unohtaa, miltä lämpö tuntuu. Nukkua saa ylimääräisen viltin kanssa, ja paksujen vällyjen alla saattaa vihdoin olla turvassa, uinua ihastuttavan lämmön ympäröimänä talvipesässä kuin karhu. Kunhan muistaa olla kääntämättä kylkeä niin, että päätyy sellaiselle patjan osalle, jota ruumiinlämpö ei vielä ole ehtinyt koskettaa. Tämä on niitä pakkasia, jolloin kadutaan joulun alla sanottuja pahoja sanoja vesisadekeleistä. Olisiko loputon pimeys sittenkin jäätymistä parempi?

Ei kai tässä muukaan auta, ei valittaminen ainakaan. Turuilla ja toreilla saa ihan vapaasti pohtia naapurin kanssa sen ihanteellisen talvisään - kyllä lunta saisi olla, tulee niin kivasti valoa, mutta kunhan ei paria astetta enempää pakkasta olisi - mutta mihinkään se ei vaikuta. Blogissa saa valittaa aivan sydämensä kyllyydestä jäätyneitä varpaita, mutta säiden haltiat tekeät mitä tykkäävät. Eikä kesää ole koskaan ollut olemassakaan.

Ps. Antakaa ihmeessä palautetta ulkoasusta! Näin alkuvaiheessa sen muokkaaminen tuntuu helpolta.

torstai 7. tammikuuta 2016

Haamukuvat

(Novelli)
Värikkäitä lehtiä lojuu portailla, kovin räikeinä sateen tummentamia kiviaskelmia vasten. Taivasta peittää jo kolmatta päivää paksu, harmaa peitto. Jostain pääsee sen verran auringonvaloa sisään, että se saa puolittain luurangoiksi kalutut puidenlatvat hohtamaan. Ilmassa on raskaana syksyn tuoksu: se kun kaikki irtoaa ja kuolee ja maatuu. Maaksi sinun on jälleen tuleman, suuri kiertokulku ja jälleensyntymä.
     Tällaisissa paikoissa on aina kaikuja. Pieniä vilistäviä olentoja sylissään kimpale menneisyyttä, kuin hunajamehiläisen jalkaan kiinnitettyjä siitepölymöykkyjä. Kullanarvoisia molemmat lastit. Ne voi huomata, kun osaa katsoa oikein tarkkaan ja etsiä oikeasta paikasta. Pienen pienet menneisyyden kaiut laulavat aivan omaa, herkkää melodiaansa. Ne hipaisevat milloin ketäkin ohikulkijaa, kevyesti, näkymättöminä hämähäkinseitteinä. Ei niitä ole helppo tunnistaa, sipaistaan vain pois pölyhiukkasina ja jatketaan matkaa. Ihmiset ovat sellaisia, yleensä siis, mutta niin on tarkoituskin.
       Pikkuruisia muistoja lukemattomien tuntemattomien elämistä on tähänkin maisemaan kirjottu. Evästauko rappusilla, sen yläpäässä jätetyt jäähyväiset, joiden piti olla vain väliaikaiset, mutta jäivät viimeisiksi. Suukko suuren lehtikuusen alla. Paljon kaivatut kyyneleet suojassa siinä kohtaa, jossa maassa on matala vajoama ja sillä reunuksenaan rivi tuuheita pensaita, joissa silloin kukkivat lumivalkeat kukat. Paljon nähneiden seinien jättämissä varjoissa jotakin vielä salaisempaa. Näin ei saisi tehdä mutta tehdään silti.
      Niin paljon ääniä päällekkäin samassa tilassa, eri ajassa. Aika on hämmentävää ja epätarkkaa, sen kerroksista karkaa aina jotakin läpi ja ohi. Jatkuvasti. Eri asia, huomaako kukaan ja onko sillä väliäkään. Kaikki, mitä minä tiedän, on jo kerran elettyä.
           “Sä oot mun pohjoinen.”
           “Sun pohjoinen? Pidätsä mua jonain porona vai?”
           “Ei kun mun sydämen kompassi osoittaa aina sun suuntaan.”

Sää oles mun


Sää oles mun kaikki kaikes,
mun iltaruskon ja aamutähten,
sää oles mun aamupuuron ja
voisilm siäl seas.
Mun kaikkist mukavimma kenkät,
ne mikkä o nii täyrellisest mu jalkaha
muotoutun,
ja se onnekas rannekoru, mitä ilm
mää en voi enä mihikkä lähte ikän.

Sää oles mun joulupukki aattoiltan ja
rekke vetävä porot ja kaik ne
iäikuse tontukki siihen viäl pääl.

Sää oles mun lempparlahjan tänäki joulun.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Tuoreita alkuja


Minulle tuli tarve alkaa alusta. Luoda uusi blogi, tavallaan luoda nahkani siinä samalla. Olen blogannut suhteellisen aktiiviset reilut parisen vuotta ja entinen blogi vain kävi jotenkin ahtaaksi. En tiedä. Aiemmin suurta iloa tuonut harrastus alkoi aiheuttaa minulle enemmänkin ahdistusta kuin iloa, ehkä olin luonut itsestäni jo liian tarkan persoonan edellisen blogin raameissa ja nyt oli vain purettava kaikki kertaheitolla alas. Tosielämässä minun on hyvin vaikea rikkoa odotuksia, joita kuvittelen muiden minulle asettaneen, ja ehkä sama alkoi siirtyä jo blogini puolelle. Aloin kai pelätä rikkovani lukijoideni odotukset enkä enää postannut yhtä vapaasti.

paita: käytettynä sukulaisilta | fleeceviitta: mummin tekemä




Aioin ensin jättää koko bloggaamisen ainakin toistaiseksi, mutta kai minä sittenkin kaipaan liikaa huomiota. Tuntui raikkaalta luoda aivan uusi blogi ja suunnitella sille aivan uusi ulkoasu. Ja tuntuu raikkaalta etsiä itselleen uusia alkuja, sillä menneisyys ei aina ole muistelemisen arvoinen tai ainakaan siihen ei kuulemma saisi jäädä kiinni. Joka tapauksessa aloin kokea, etten ole enää se sama, jonka näköiseksi edellinen blogi muodostui.

Näin loin tämän blogin ja Kristiina O -kirjoittajanimen. O niinkuin orvokki, oravanpyörä ja ohraleipä. Orvokit ovat minulle tärkeitä henkilökohtaisista syistä ja Orvokki oli mummoni toinen nimi, siksi halusin sen näin blogosfäärissä periä itselleni. Kirjoittajanimellä kirjoittaminen on minua jo jonkin aikaa kiehtonut, ja jos toiveeni ja tavoitteeni kirjoittaa joskus julkaisukelpoinen kirja joskus toteutuu, olen harkinnut tekeväni sen juuri tämäntyyppisellä nimellä oman oikean nimeni sijaan.



Nimimerkin antama suoja tekee minulle helpommaksi kirjoittaa blogissa rehellisesti. Henkilöllisyyteni varjeleminen ei kuitenkaan ole minulle mikään valtavan tärkeä juttu, eikä minua varsinaisesti haittaa, vaikka joku yhdistäisikin tämän ja aikaisemman blogini toisiinsa. Minua ei myöskään häiritse ajatus omien kuvieni sisällyttämisestä blogiin, ja varmaan sivupalkkiin tai itseäni esittelevälle välilehdelle kuvani onkin jossain vaiheessa tulossa.



Tämä blogi tulee sisältämään asioita oman mielenkiintoni ja inspiraationi mukaan. Yritän hakea elämässäni positiivista asennetta, mutta se on vaikeaa, kun oma pää ei lakkaa jankkaamasta, että ethän sinä tyttö hyvä osaa etkä pysty eikä ole järkeä yrittääkään. Tähän ongelmaan olen hakenut apua ja näin toivonkin tämän vuoden muodostuvan paljon paremmaksi kuin edellisen. Minä nimeän tämän vuoden orvokin vuodeksi, siksi vuodeksi, kun kaikki kääntyy taas parempaan päin. Seuratkoon sitä vielä monta uutta, hyvää vuotta. Älä tule paha vuosi, tule hyvä vuosi!