torstai 7. tammikuuta 2016

Haamukuvat

(Novelli)
Värikkäitä lehtiä lojuu portailla, kovin räikeinä sateen tummentamia kiviaskelmia vasten. Taivasta peittää jo kolmatta päivää paksu, harmaa peitto. Jostain pääsee sen verran auringonvaloa sisään, että se saa puolittain luurangoiksi kalutut puidenlatvat hohtamaan. Ilmassa on raskaana syksyn tuoksu: se kun kaikki irtoaa ja kuolee ja maatuu. Maaksi sinun on jälleen tuleman, suuri kiertokulku ja jälleensyntymä.
     Tällaisissa paikoissa on aina kaikuja. Pieniä vilistäviä olentoja sylissään kimpale menneisyyttä, kuin hunajamehiläisen jalkaan kiinnitettyjä siitepölymöykkyjä. Kullanarvoisia molemmat lastit. Ne voi huomata, kun osaa katsoa oikein tarkkaan ja etsiä oikeasta paikasta. Pienen pienet menneisyyden kaiut laulavat aivan omaa, herkkää melodiaansa. Ne hipaisevat milloin ketäkin ohikulkijaa, kevyesti, näkymättöminä hämähäkinseitteinä. Ei niitä ole helppo tunnistaa, sipaistaan vain pois pölyhiukkasina ja jatketaan matkaa. Ihmiset ovat sellaisia, yleensä siis, mutta niin on tarkoituskin.
       Pikkuruisia muistoja lukemattomien tuntemattomien elämistä on tähänkin maisemaan kirjottu. Evästauko rappusilla, sen yläpäässä jätetyt jäähyväiset, joiden piti olla vain väliaikaiset, mutta jäivät viimeisiksi. Suukko suuren lehtikuusen alla. Paljon kaivatut kyyneleet suojassa siinä kohtaa, jossa maassa on matala vajoama ja sillä reunuksenaan rivi tuuheita pensaita, joissa silloin kukkivat lumivalkeat kukat. Paljon nähneiden seinien jättämissä varjoissa jotakin vielä salaisempaa. Näin ei saisi tehdä mutta tehdään silti.
      Niin paljon ääniä päällekkäin samassa tilassa, eri ajassa. Aika on hämmentävää ja epätarkkaa, sen kerroksista karkaa aina jotakin läpi ja ohi. Jatkuvasti. Eri asia, huomaako kukaan ja onko sillä väliäkään. Kaikki, mitä minä tiedän, on jo kerran elettyä.
           “Sä oot mun pohjoinen.”
           “Sun pohjoinen? Pidätsä mua jonain porona vai?”
           “Ei kun mun sydämen kompassi osoittaa aina sun suuntaan.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti