lauantai 23. tammikuuta 2016

Kristiina oli joutunut ajasta irralleen


Minusta on tuntunut viime aikoina kuin olisin pudonnut jonnekin ajan ulkopuolelle. Tiedättekö, mitä tarkoitan? Päivä seuraa toistaan, sulautuvat yhteen, hemulin päivät. Kuin aika olisi pysähtynyt minun kohdaltani ja silti muu maailma jatkaa, jatkaa, jatkaa eteenpäin. Ja nykii minua deadlineilla hihasta, tai ehkä paremminkin raahaa nilkoista. Too sad to walk, just give me a few... hours. Miten niin uutta vuotta ei juhlittu viime viikolla?

Kaikki ikään kuin lipuu ohi eikä aika enää merkitse mitään. Muistellessani, että jostakin asiasta tulee täyteen esimerkiksi neljä vuotta, olen yllättynyt sekä siksi, ettei siitä voi niin paljon aikaa olla - juurihan se tapahtui - ja samalla koska neljä vuotta on ihan liian lyhyt aika - sehän tapahtui aivan toisessa eliniässä. Minä olin aivan eri. En kunnolla edes muista millainen.



Mutta tulevaisuudessa minä en sentään käy, kuten eräs Billy Pilgrim. Hädin tuskin näenkään muutaman vuoden halki siinä määrin, kuin ihmisiltä yleensä sellaista näköä voidaan odottaa. Viime syksynä tuntui kuin lähestyvä vuoden loppu olisi leijunut pääni päällä uhkavaatimuksena; sanomassa että jos mikään ei ole muuttunut kalenterin päivien juostessa loppuun, niin... Niin mitä? Tiesin, ettei minusta olisi itseäni tappamaan, mutta silti minusta näytti, ettei historia minun kohdallani jatkuisi 2015:sta eteenpäin. Minä tunsin sen puristavana tunteena, seisovana ilmana, jossa oli vaikea hengittää. Ja vielä vaikeampi keskittyä mihinkään kunnolla, sillä mitä väliä olisi minkäänlaisella panostamisella, jos minua ei kohta kuitenkaan olisi. En edes pitänyt sitä mitenkään pelottavana ajatuksena, niin vain oli, suorastaan helpottavaa omalla tavallaan. Jos en pelkäisi näin paljon fyysistä kipua, en todella tiedä, olisinko ollut ripustamassa enää uutta kalenteria seinälle. Monet kerrat olisi tuntunut vain järkeenkäyvältä, että paljon helpompaa olisi lopettaa oleminen. Mutta ihmisissä ei ole on/off-katkaisijaa, jonka voisi vain napsauttaa kiinni, klik. Lopettamiseen liittyy vaan ihan liikaa kaikenlaista sotkua ja kerran (kaksi) kokeilin viiltelyä tietääkseni, miltä se sitten oikeastaan tuntuu ja hädin tuskin sain ihoa rikki ihokarvojenajohöylästä revityllä terällä. Punaisia juomuja kyllä ihoon nousi ja ne sattuivat nekin, seuraavana päivänä polttelivat farkkukankaan alla kuin salaisuudet. Juomut reidessä, jotta kukaan ei näe. En minä pitänyt siitä tunteesta, sen huomasin, ei siitä ollut mihinkään mitään apua. Ja sitten silti tein sen toisenkin kerran, enkä rehellisesti sanottuna tiedä, miksi.



Sittenkin vuosi vaihtui ja minusta tuntuu, kuin minulle olisi annosteltu uutta aikaa. Täytetty punaisena vilkkuva elinvoimapalkki viimeisillä minuuteilla, selvisin juuri ja juuri tankkausasemalle. Ei siinä ole rationaalisesti ajateltuna mitään järkeä, mutta jos minun pääni toimisi järjen mukaan, ei minulla näitä ongelmia edes olisi.

Tästä tuli synkempi kuin oli tarkoitus. Hassu juttu muuten, miten kaikki nämä ajatukset tuntuvat paljon suuremmilta ja ilkeämmiltä sanottuna ääneen kuin ajateltuna omassa päässä. Niiden kirjoittaminen jää jonnekin puoleen väliin; ajatukset ovat nyt oman pääni ulkopuolellakin, mutta eivät ääneen toiselle kasvokkain sanottuina.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti