sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Vai onko masennus vienyt sulta sitäkin pois?


Kävin viime viikolla psykiatrilla, kartoitettiin tilannetta ja fiksattiin lääkitystä. Se oli ensimmäinen käyntini hänen luonaan, joten hän kyseli laaja-alaisesti tilanteestani. Minulla on nyt sitten keskivaikeavaikea masennus. Eräässä vaiheessa hän kysyi, mitä hyvää näen itsessäni olevan. 

Olin pitkän aikaa hiljaa. Itseni kehuminen tuntui äärimmäisen vaikealta, sanojen työntäminen ulos oli vaivalloista. Siksikin, että monet niistä piirteistä, joista ennen itsessäni pidin, tuntuivat väljähtäneen ja kuluneen pois; ennen minä pidin itseäni kovinkin fiksuna, jo koulumenestyksenkin kannustamana, mutta nyt virsi on ihan eri taas. Toiseksi jonkin hyvän piirteen sanominen tuntui siltä, että sillä asettaisin itseeni kohdistuvia odotuksia, joita en ehkä pystyisi pitämään. Jos sanoisin hyvän piirteen, olisinko valehtelija, kun jonakin päivänä en jaksaisi kuvausta noudattaa? Pettyisikö se, jolle olin luvannut olla jotakin, vaikka en olekaan? Väärää markkinointia? Eihän psykiatri tietenkään sillä lailla lähtisi arvostelemaan, mutta jotain tuollaista tunnesotkua minun päässäni velloi miettiessäni vastausta.

Luovuus.

Vastasin lopulta luovuus. Kirjoittaminen. Yhä viime aikoinakin olen toisinaan saanut inspiraation, jonka vallassa olen kirjoittanut tekstiä, johon itsekin olen tyytyväinen. Olen saanut asioita aikaan. Olen ilmaissut itseäni. Psykiatri kysyikin, olinko yhä jaksanut kirjoittaa, vai onko masennus vienyt sitäkin minulta pois.

Ja aina välillä tajuan, että kyllä se on. Huomaan yhä useammin ajattelevani, että en osaa enää kirjoittaa. Ei kannata. Ei ketään kiinnosta. Pelkkää roskaa. Kun on kirjoittanut jotakin ja laittaa sen ylpeänä ihmisten nähtäville ja vastauksena onkin pelkkä hiljaisuus, alan naurettavan nopeasti epäillä taitojani. Ja silti en osaa olla laittamatta tekstejäni nettiin, olen sitäkin yrittänyt, ei toimi. Mitä on teksti, jos kukaan ei lue sitä? Tietenkin inspiraation iskiessä itse kirjoittaminen on kivaa ja palkitsevaa, mutta en ole koskaan osannut olla pöytälaatikkokirjailija. Meillä kirjallisuustieteessä joillakin on sellainen näkemys, että teksti saa merkityksensäkin vasta, kun joku sen lukee ja tulkitsee sitä omalla tavallaan. 

Joskus 16-vuotiaana julkaisin ensimmäistä tarinaani netissä, se on näin jälkeen päin tarkasteltuna kliseistä soopaa, mutta ihmiset rakastivat sitä. Keräsin itselleni jopa listaa, jossa oli jokaisen kommentoijan nimimerkki - niitä oli useita kymmeniä. Se rohkaisi nuorta kirjoittaa huimasti ja sai innostumaan kirjoittamisesta aina vain enemmän. Nyt vuosia myöhemmin katson parantaneeni noista ajoista huimasti - tietenkään kirjoittaja ei ole koskaan valmis - mutta ketään ei enää kiinnosta. Saatan kuulostaa itsesääliseltä ja vaikka mitä, mutta minua hiljaisuus lannistaa. Ketään ei kiinnosta.

Enkä minä yritä tässä ketään syyllistää. Itse asiassa olen ollut iloisesti yllättynyt siitä, että tässä blogissa jopa useampi ihminen on painellut postausten alareunoissa olevia painikkeita. Sekin tuo jo todella hyvän mielen. Antaa vähän lisää varmuutta, että on joku sentään sen hengentuotteen nähnyt ja ehkä pitänytkin. Kiitos siis kaikille niitä painelleet ja kiitos niille, jotka ovat jättäneet kommentinkin! Itsekin olen kovin huono kommentoimaan muiden tekstejä, joten ei minulla sikälikään olisi varaa alkaa ketään moittia. Pitäisi kunnostautua siinäkin asiassa.

Mutta niin se vain on, että minusta usein näyttää siltä, etten enää osaa kirjoittaa. Enkä enää pidä itseäni fiksuna tai luota siihen, että kokeista ja kurssitehtävistä selviän ihan hyvin; en oikein jaksaisi enää panostaa pelätessäni tekeväni itsestäni pellen hölmöillä vastauksilla, enkä missään nimessä kehtaa lähettää arvioitavaksi tehtäviä, joihin en ole panostanut. Kursseja ei kerry ja olen virallisestikin sairaslomalla. Kaikki kuin murenee edessäni. Ei sen näin pitänyt mennä. Sen kaiken piti olla niin simppeliä, kyllähän minun olisi ihan hyvin pitänyt pärjätä koulunkäynnin kanssa, opiskeluhan on aina ollut vahvuuteni. Mutta ei enää. Minä en tiedä enää. Eikä positiivisesta ajattelustakaan ole enää paljoa jäljellä, siinä oli kolmas asia, jonka koin hyväksi piirteekseni. Positiivinen asenne ja parhaansa yrittäminen ei aina riitä. Enkä minä enää aina osaa kirjoittaa.

Jos minä en osaa kirjoittaa, mitä minulle sitten enää jää? Ei paljon mitään. Olen pahoillani, taas olen ylidramaattinen, mutta näin se menee, kun ajatukset ottavat vallan. Mitä minussa enää edes on?

Vaikka minua joskus kehuttaisiin, tarvitsen jo pian uudelleen vakuuttelua, että olen sen ansainnut ja ansaitsisin edelleen. Olen rasittava sillä tavalla. Jos hyvä ystävä ei vastaa viesiini pitkään aikaan, olen jo varma, että sanoin jotain typerää eikä hän halua enää olla missään tekemisissä kanssani. Jos opettaja antaa kehuvan kommentin tehtävästäni, se ei silti enää kasaa itseluottamustani tulevia tehtäviä varten. Seuraavaa tehtävää palauttaessa olen taas jo varma, että nyt se opettaja nauraa itsensä kipeäksi kaikista näistä minun typeryyksistäni. Näyttää ehkä vielä ympäriinsä kollegoilleen, ja käyttää tulevilla kursseilla huvittavana esimerkkinä siitä, miten metsään voi ihminen mennä. Sellaista se on, minä en luota itseeni, enkä erityisemmin pidä itsestäni hyvinäkään aikoina. En juuri näe, miksi kukaan muukaan minusta pitäisi.

Tämä oli nyt taas avautuminen. Jos vierailette jonkun blogissa, pyytäisin teitä harkitsemaan, että jättäisi sinne jonkinlaisen jäljen käynnistänne. Ehkä teistä tuntuu, ettei bloggaaja juuri teidän mielipidettänne tarvitse, mutta ihan varmasti hän kommentista ilahtuisi. Vaikka päässä ei heittäisikään samalla tavalla kuin minulla. Tai jos blogissa on näitä alareunan painikkeita, niin sellaisen klikkaaminen nyt ei ainakaan paljoa vaivaa vaadi. Jaetaan hyvää mieltä, kun vain suinkin jaksetaan!

8 kommenttia:

  1. Tunnistin osan itseäni tekstistäsi, mutta se ei ole ainoa syy miksi jäin selaamaan blogiasi pidemmälle. Sinä todellakin kirjoitat kauniisti ja kiehtovasti, jopa surullisista asioista. Olet taitava ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Kun sanon, että toit mulle tällä tosi hyvän mielen, niin todella tarkoitan sitä! ♥

      Poista
  2. Todella hienosti kirjoitettu postaus ♥ Hienoa että löydät yhä itsestäsi hyvää, se on tärkeää, kuten tuokin että pystyt kirjoittamaan tuntemuksiasi ylös. Itse olen vasta vähän aikaa sitten löytänyt blogisi ja nyt olen innolla lueskellut kirjoituksiasi, vaikutat todella hienolta ja mielenkiintoiselta tyypiltä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥ Kirjoittaminen auttaa mua ehkä vähän jäsentelemään, mitä mun mielessä liikkuu ja minkä tähden. Ja tuollaiset kommentit merkitsevät paljon, kiitos ♥

      Poista
  3. Vanhempi täti ilmoittautuu tekstisi lukijaksi ja sanoo, että AINA on järkeä kirjoittaa, jopa se, mitä kirjoittamisen hetkellä ei vielä ymmärrä tai mistä ei oikein saa otetta.

    Ihmiselle lienee luontaista rakennella itselleen sanoillaan tärkeyksiä, mutta yhtä tärkeää niitä on sanoillaan joskus rapistella ja katsoa, mikä kestää. Minulle kirjoittamasi kertoi hienosta suhteellisuudentajusta, kyvystä ottaa välimatkaa siihen mitä on tekemässä - yhtälailla kyvystä palata siihen ja alkaa uskoa siihen uudelleen.

    Ei sinun tarvitse olla yhtään erinomaisempi - paljon kiinnostavampaa on ihminen, joka on mitä on. Sinussa on ainesta selviytymiseen, kun osaat näin kirjoittaa, kysellä ajatuksiasi, katsella niitä eri kulmilta.

    Jatkathan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta ja lohduttavasta kommentista! <3
      (Pahoittelut julkaisun/vastaamisen viivästymisestä, en ole tarkistanut bloggerin kommenttilaatikkoa pitkään aikaan, eikä se pahus enää ilmoita etusivulla, onko kommentteja odottamassa vai ei.)

      Poista