sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Viikon biisi: Liikaset


Scandinavian Music Group - Liikaset

yö oli lyhyt 
ja lyhyt oli matka
matka kirkolta maistraattiin
sormus oli halpa ja 
halvat oli juhlat
juhlat ravintola Salvessa
Tänäänhän on Kalevalan päivä, joten on vain sopivaa nostaa viikon biisiksi jotakin suomalaista. Kansalliseepoksemme lisäksi tänään juhlitaan suomalaista kulttuuria ja näiltä juurilta ammentava Scandinavian Music Group oli helppo valinta. Suoremmin juuri Kalevalasta innoittuneita artisteja löytyisi taatusti useita, mutta he eivät ole tulleet minulle kovin tutuiksi tai läheisiksi, joten SMG saa tänään edustaa blogissani viikon biisinä. Yhtyeen kappaleiden kevyet sävelet vievät minut aina suoraan vapaisiin kesäpäiviin, kun ulkona tarkenee liehuvahelmaisessa hameessa, mutta ilma on raikas, ei painostava. Kun on ihanan lämmintä ja ilma tuoksuu kukilta ja leikatulta ruoholta. Mielikuvaani saattaa vaikuttaa sekin, että ensikosketukseni bändiin tapahtui nimen omaan eräänä kesänä, ostettuani mielijohteesta yhtyeen Manner-levyn.

Manner-levyltä löytyy myös tähän poimimani kappale, Liikaset. Pientä valinnan vaikeutta esiintyi yrittäessäni päättää yhtä noston arvoista biisiä, mutta lopulta tämä tuntui sopivan erityisen hyvin Kalevalan päivän teemaan. Tässä kerrotaan erityisen selkeästi tarinaa runon ja laulun kautta. Tarinasta löytyy kalevalaisellekin runonlaululle tyypillinen piirre, nimittäin runsaasti toistoa. Ennen vanhaan toisto - kokonaisten säkeidenkin laulaminen hieman toisin sanoin kahteen, kolmeen kertaan - toimi luonnollisesti muistin apuna ja antoi runonlausujalle aikaa muistella seuraavaa kohtaa. Tässä kappaleessa toisto ennen kaikkea luo keinuvaa rytmiä ja rakentaa yhteyksiä kuvattavien asioiden välille, rinnastaen esimerkiksi yön ja matkan (molemmat lyhyitä) tai vaikka taivaan ja ajan (molemmat synkkiä).

Eräs toinen suomalaista kulttuuria hyvin ilmentävä piirre on melankolisuus. Tämänkin kappaleen musiikissa on surumielinen, haikea tunnelma, löytyy tummaa ja synkkää, kovia aikoja, mutta selvästi myös rakkautta; pari pysyy yhdessä koko elämänsä, tanssii joka kevät Saarenmaan valssin, lopussa käyvät lepäämään yhdessä. Hahmoissa on jotain kovin hurmaavaa; toinen on sekaisin kuten hiukset, toinen laiha kuten lompakkonsa ja tumma kuin ilta. He eivät ole täydellisiä sankarin kiiltokuvia, vaan rosoisia, heidän tarinansa ei ole täydellinen, mutta se on elämänmakuinen. Tällainen melankolisuus ja epätäydellisyys istuvat hyvin suomalaiseen traditioon ja selittävät myös omaa kiintymystäni kappaleeseen. Melankolisuuden alla on kuitenkin elämää ja rakkautta, kauneuttakin. Tarina ja sanat ovat hyvin yksinkertaiset ja sen kautta kauniit. Ja vaikka tarina olisi ohi ja lopullisesti päätöksessään, voidaan ystävien muistolle keittää kahvit ja laulaa heille Marseillaisen. 

Rytmihän tässä ei Kalevalaa muistuta, mutta sen tasainen keinunta sopii hyvin myöhempään suomalaisen runouden kehitykseen. Minulle tulisi mieleen 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa jalansijaa saanut symbolismi. Tällöin oli erityisesti suomalainen piirre tavoitella runoudessa musiikillisuutta, myös kehtolaulumaisuutta, sillä tuolloin kiinnostuttiin unikuvista, kaikesta häivähdyksenomaisesta. En tiedä, olenko se vain minä, mutta Liikaset-biisissä on minusta jotakin suorastaan unenomaista, pitkälti ehkä melodiasta johtuen. 

Hyvää Kalevalan päivää teille kaikille!


lauantai 27. helmikuuta 2016

Viimeisiksi


siirappipisarassa kuollut tarina
karamellisoitunut, muumioitunut
perhoset lähtivät majakkasaarelta iäksi
mikä voimanponnistus!

tuulikellon metalliset sormet pyydystävät pihalla
suolaisen puhurin ja siitä siivilöityy
helmenä hohtava haikeus. väkevää kuin
mehumaijasta pusertuva tuoreiden herukoiden
höyryävä mehu

multainen maa on viileä varpaiden alla
omenankukat polttavat verkkokalvot puhki,
ylivalottuneet kuiskaukset, ei voi saada takaisin,
ei sitä, ei ikinä.

koskaan ei voi tietää, mitkä lettukestit jäävät viimeisiksi

eikäst kukkaa paist semmossi plätei ko sää, ei kukkaa.

perjantai 26. helmikuuta 2016

Kaura-porkkanasämpylät + notkahdus


Tehkää hyvät ihmiset itsellenne palvelus ja menkää leipomaan kaura-porkkanasämpylöitä tällä Kinukissan ohjeella. Tuli hurjan ihania ja meheviä. Parhaat sämpylät, joita olen ikinä maistanut. Pitävät nälkääkin hyvin. 


Olen kuluneen viikon aikana käynyt ahkerasti Kulttuuripajalla, joka on tarkoitettu nuorille aikuisille, joilla on mielenterveysongelmia, ja jossa kaikki toiminta ja tarvikkeet ovat ilmaisia. Pajalla on erilaisia ryhmiä, joihin voi haluamansa mukaan ilmoittautua; löytyy maalausta, luovaa kirjoittamista, virkkausryhmää ja mixed media art -ryhmää, näin muun muassa. Ryhmissä on ollut hurjan inspiroivaa ja pajalaiset ovat olleet mukavia. Kulttuuripaja on antanut minulle tekemistä ja pitänyt mielialaani ylhäällä. Ehkä siksi minun onkin ollut vähän vaikea kirjoittaa blogia tässä viime päivinä. Vähän outoa sinänsä, minulla alkaa olla jotakin niin sanottua oikeaa elämää ja sen myötä minulla ei yhtäkkiä ole mitään sanottavaa.

Pajalla on ollut sikäli helppo olla, että tietää kaikilla muillakin olevan ongelmia mielenterveyden kanssa. Ymmärtävät, jos itse vaan istuu hiljaa koko parituntisen askarteluryhmän ajan, tai jos sekoilee sanoissaan ja niin edelleen. On helpompi olla tuntematta itseään kaikkia muita huonommaksi, kun normaali kanssakäyminen tai elämä ylipäätään on niin vaikeaa. Koska meille kaikille se on vaikeaa. Näistä vaikeuksista ei ole mikään pakko puhua pajalla kenenkään kansa, sen kaltaisia ryhmiä nämä eivät ole. Psykologi on pariin kertaan ehdottanut jotakin jännittäjäryhmää tai vastaavaa, jossa puhutaan omista ongelmista tai jotain, mutta sellaista ajatusta vierastan kovasti. Pajalla vaan hengaillaan rennosti, puuhaillaan jotain itseä kiinnostavaa tai saa vain seurata sivusta, jos ei huvita tehdä mitään. 

Pajalla on tullut vähän jutusteltua joidenkin kanssa, enkä ole jälkeenpäin kovin pahasti ylianalysoinut sanomisiani kuten yleensä. En ole myöskään tuntenut itseäni typeräksi kuten usein tapahtuu. Tänään ahdistus on kuitenkin ottanut minut taas kiinni ja tunnen valtavaa, epämääräistä ja muodotonta noloutta. En oikeastaan edes tiedä, mikä sanomiseni tai tekemiseni antaisi syytä nolostua, mutta se ei tähän olotilaan kuitenkaan auta. Yhtäkkiä tuntuu taas, että olen kuitenkin ulkopuolinen ja kaikki ovat minulle ystävällisiä vain säälistä ja todellisuudessa pitävät minua vain idioottina, ja minä olen ansainnut sen täysin. En koskaan ole vihainen muille kuvittelemani halveksunnan tähden, osaan vain pitää sitä ansaittuna ja oikeudenmukaisena. En minäkään olisi itseni kaveri. Välttelisin itseäni jos voisin. Puhun jatkuvasti itsestäni pahaa pääni sisällä. Miksi eivät sitten muutkin? Miksi eivät muutkin?

Näin viimeyönä unta, jossa joku ohimennen muun puheen seassa kutsui minua läskiksi. Se upposi hitaasti tajuntaani, ehkä vetäen mukanaan jotakin muutakin, yhtäkkiä koko uni oli silkkaa hengen haukkomista ja ahdistusta. Koko uni oli täynnä jotakin musertavaa tunnetta, jota voisi kai kutsua surullisuudeksi. Otin taskuuni ohuen terän, joka on revitty irti ihokarvanajohöylästä. Piilottelin sitä ja kiirehdin ulos rakennuksesta, pimeään, kylmään yöhön. Menin sisälle toiseen rakennukseen joka muistutti jotakin koulurakennusta, ehkä siinä oli osia ainakin yliopistosta. Minulla oli suuri tarve vetää terällä haavoja ihoon, niin vain täytyi tehdä, piti vain löytää paikka, jossa minua ei häirittäisi. Jonkinlaisessa aulassa kohtasin kaverin, jota ei oikeassa elämässä ole olemassakaan. Hän vaikutti olevan huolestunut, seurasi mukanani ja minä piilottelin terää entistä huolellisemmin. Suuntasin kohti vessoja, koska sinne voisin lukittautua, eikä mukana roikkuva kaveri voisi mitään. Hän yritti estää, mutta onnistuin livahtamaan sisään ja vääntämään lukon kiinni. Yhtäkkiä kaverikin oli selvillä siitä, mitä minä aioin, hän takoi vessan ovea ja pyysi avaamaan, hän kutsui isänsäkin, joka yritti murtaa oven. Minun täytyi päästä heiltä pakoon, minun täytyi. En voisi antaa heidän saada minua kiinni, oli toimittava nopeasti, oli paettava. Ja pakokeino minulla oli taskussani. Vessaan lukittautumisen kohdalla olin kai jo tiennyt, ettei tarkoitus ollut pelkästään satuttaa itseäni. Kaverini isä oli hakenut jostakin porakoneen, jolla alkoi porata lukkoa irti, unessa se oli täysin loogista. Vein terän ranteelleni, painoin, vedin ylöspäin käsivartta pitkin. Olen monet kerrat kuvitellut, miten paljon se sattuisi, joten unessa huusin kivusta mutta samalla jatkoin tasaista vauhtia pitkittäisen haavan leikkaamista. Olin ehtinyt leikata auki kummankin ranteen, kun muut onnistuivat murtautumaan vessaan sisään. Olin kaatunut lattialle, kai verenhukasta heikkona, mutta oloni oli voitonriemuinen. Jossain sanottiin, että jos ranteet leikkaa pitkittäissuunnassa, eivät mitkään tikitkään enää auta. Minä olin voittanut. Minä olin sittenkin päässyt pakoon takaa-ajajiani, olin ehtinyt heidän ulottumattomiinsa. Miksi he kuvittelivat, että heillä oli oikeus estää minua? Miten itsekästä. Siihen voitonriemuiseen loppuun päättyi uneni. Ehkä heräsin, en muista. 

Ja jo ainakin parin viikon ajan minä olen ihmetellyt miten absurdia on, että olen toivomalla toivonut kuolemaa. Suhtautumiseni elämään ja kuolemaan on ollut enemmänkin luokkaa "meh, miten vaan", mutta tuossa unessa vierailivat jälleen tiivistettynä ja alleviivattuna kaikki ne tunteet, joita pahimmillaan olen tuntenut. Se oli vain unta. Mutta en pidä siitä tunteesta, jonka se jätti jälkeensä. Paraneminen on aaltoliikettä.

Nyt vetämään porkkanasämpylöitä naamaan, jos maailma vaikka muuttuisi siitä paremmaksi.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Itse tehty hunajainen kuorintavoide


Tämän ohjeen löysin Uusia tuulia -blogista.

Ohje yhdelle:

1 rkl hunajaa
1 rkl kookosöljyä
1 tl hieman karkeaa suolaa

Sekoita kaikki ainekset yhteen tasaiseksi voiteeksi.

Käyttö:
Levitä kostealle iholle hierovin liikkein. Voide käy koko vartalolle, mutta kannattaa varoa hieromasta liian kovaa. Käytä mielellään koko annos kerralla, vaikka tuntuisikin, että vähempikin riittää; ainakin oman kokemukseni mukaan tuntuisi siltä, että hunaja ja kookosöljy toimivat parhaiten, kun voidetta on levitetty iholle runsaasti. Parhaan tuloksen saa, jos vielä menee hetkeksi saunaan ja ottaa muutamat lempeät löylyt. Lopuksi pese voide huolellisesti pois ja levitä iholle kosteusvoidetta/ihoöljyä (itse olen käyttänyt kookosöljyä).

Tämä kuorintavoide on helppo tehdä ja ainekset saattavat hyvinkin löytyä jo valmiiksi kotoa. Kookosöljy on kannattava hankinta muuhunkin kuin vain kuorintavoiteen valmistamiseen, käyhän se esimerkiksi iholle ja hiuksiin. Meiltä ei erityisen karkeaa suolaa löytynyt, mutta hienorakeisempikin toimi. Parilla kerralla kokeilin korvata osan suolasta sokerilla, jossa on hiukan isommat rakeet ja tämäkin tuntui ajavan asiansa. Kuulemma kuorintaa voi tehdä myös laittamalla suolaa, sokeria tai kahvinpuruja suihkusaippuan, ihovoiteen tai muun iholla liukuvan aineen sekaan. Tämä hunajakuorinta kuitenkin vaikuttaa myös ihoa hoitavasti ja kosteuttavasti pelkän kuorinnan lisäksi. Tällä on hyvä hemmotella itseään.

Kun kokeilin tätä ensimmäisen kerran, olin yllättynyt, miten hyvältä iho tuntui, oikeastaan olo aivan kokonaisvaltaisesti oli kerrassaan ihana. Voiteen sisältämät hyvät aineet sekä löylyn lämpö rentouttivat niin mielen kuin kehon. Voide myös tuoksuu hyvältä. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan.

_ _ _ _ _ _ _ _ _

Muutamista viime postauksista on ehkä voinut jo päätelläkin, että viime aikoina olen voinut hyvin. Lääkitys tuntuu vaikuttavan. Ei ole ahdistanut melkein ollenkaan, ainakaan niin, että se olisi häirinnyt tai estänyt tekemästä jotakin. Ei ole ollut surullinen tai toivoton olo. Ei ole varsinaisesti haluttanut jättää leikkiä kesken, mitä nyt välillä miettinyt elämän perimmäistä merkityksettömyyttä, mutta se on ollut pelkkää tyyntä mietiskelyä, ei mitään tarvetta lähteä tekemään ajatuksista tekoja. Harmaa pohjavire uuden energisyyden, inspiroituneisuuden, toimeliaisuuden alla. Ensin se oli taustalla aina läsnä, vaikka sainkin taas asioita tehdyksi. Nyt sekin on hiipunut melkein olemattomiin. Toipuminen on usein aaltoliikettä, mutta nyt menee paremmin. Tulevaisuus tuntuu edelleen melkein mahdottomalta (en minä ole tarpeeksi hyvä, en minä osaa, en kai minä nyt voi, menkää pois!) mutta sen voi työntää toistaiseksi pois. Juuri nyt minä olen sairaslomalla, minun ei tarvitse ajatella sitä. Minä saan keskittyä itseeni, edetä niin kuin etenen, kerätä voimia. Lopetan postauksen inspiroivalla lainauksella:

"I'm no hero. I put my bra on one boob at a time like everyone else."
— Tina Belcher, Bob's Burgers s03e21

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Viikon biisi: Deadpool Rap


Teamheadkick: Deadpool Rap (Movie Version)

They call me Deadpool, I'm hella fast
Came to merc the bad guys, and get some ass
Got blades for days, got guns galore
Got combo moves, evades and more
Sain idean aloittaa blogissani uusi postaussarja: Viikon biisi. Tarkoituksena on, että joka viikko poimin yhden kappaleen, joka on kyseisellä viikolla ollut suosikkini tai muuten merkityksellinen, tai jonka vain koen ansaitsevan oman postauksensa. Olen usein huomannut, että haluaisin esitellä suosikkikappaleitani ja ylistää niitä ja kertoa, miksi juuri se kappale on niin lähellä sydäntäni. Nyt keksin sopivan tavan tähän musafiilistelyyn ja eikös säännöllisesti ilmestyvä postaussarja olekin ihan hauska juttu? Tarkoituksena on, että julkaisisin Viikon biisi -postauksen aina sunnuntaisin. Syvällisempää musiikkitietämystä ei minulla ole, osaan vain fiilistellä.

Ensimmäiseksi biisiksi valitsin Teamheadkickin Deadpool Rapin. Tämän kunnian kyseinen kappale on ansainnut jo siitäkin syystä, että olen viime päivinä kuunnellut sitä aivan naurettavan monta kertaa. Mitään kyllästymisen merkkejäkään en ole huomannut. 

Kuva: foxmovies.com
Tämä kappale antaa minulle energiaa. Voisin mennä jopa niin pitkälle, että sanoisin sen täyttävän minut elämällä. Rytmi ja meininki on energinen enkä voi olla rakastamatta sanoituksia. Deadpoolin huumori puree minuun kovaa ja samaa fiilistä kantaa mukanaan myös Deadpool Rap. Itse elokuvassa kohtaus, jonka taustalla tämä soi, oli jotakin niin eeppistä ja kaunista, että sen ajatteleminen on tuoda liikutuksen kyyneleet silmiini. Tämä jos mikä on hyvän mielen biisi minulle.

Pieni tarina biisiin liittyen:

Perjantaina minun piti herätä jo kahdeksalta, mihin en todellakaan ole tottunut, unirytmini on päin honkia. Ehdin saada korkeintaan kuuden tunnin yöunet, enkä parhaimmillanikaan ole mikään aamuihminen. Useina aikaisina kouluaamuina olen jäänyt nukkumaan, koska ei siellä luennolla kuitenkaan mitään tärkeää ole. Perjantaina oli kuitenkin kyse psykiatrilla käynnistä ja jos sinne olisi jättänyt menemättä, olisi saanut sakkoa.

Ryhtyessäni tekemään aamiaista laitoin Deadpool Rapin soimaan kuulokkeista ja se toimi paremmin kuin yksikään aamukahvi. Ei mennyt kovin kauaa, kun jo jammailin mukana ja biisin hieman vinksahtanut badass-meininki alkoi tarttua minuunkin (note to the ladies: I'm not a tool, I'm a sexy motherfucka). Tällä tavalla aamut kuuluukin aloittaa. En enää tuntenut oloani edes väsyneeksi, en ennen kuin istuin tavanomaisessa hiljaisuudessa bussissa matkalla yliopiston suuntaan. Biisi antoi minulle tuona päivänä niin paljon hyvää fiilistä ja tavallaan myös itsevarmuutta, että käväisin vihdoin tatuointiliikkeessä kysäisemässä, minkä hintaiseksi ajattelemani tatuointi tulisi. Päivästä tuli vähäisistä yöunista huolimatta oikein hyvä ja toimelias.



Tiistaina kävin siis katsomassa Deadpool-elokuvan, ja tästä postauksesta taisi tulla nyt myös sen hypetystä. Mutta sille en voi mitään. Elokuvasta teki niin loistavan useiden muiden asioiden lisäksi sen soundtrack. En ole koskaan himoinnut leffasoundtrackiä itselleni ennen kuin nyt. Jos voisin soittaa tämän leffan taustamusiikkia cd-soittimesta (jonka kaiuttimet ovat huomattavasti paremmat kuin tietokoneen) esimerkiksi siivouksen tai muun tekemisen lomassa, elämäni laatu saattaisi parantua jokseenkin huomattavasti. Harmi vaan, että rahaa ei oikein olisi tuhlata mihinkään ylimääräiseen.

torstai 18. helmikuuta 2016

Eläinkokit



Tämä vitsi tuli mieleeni joskus yön pikkutunneilla ja lienee sen mukainen. Se ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan, ennen kuin piirsin sen. Joten olkaat hyvät. Tänään blogini saavutti kymmenen lukijan rajapyykin, toivottavasti en säikytä teitä pois raapustuksillani!

Eläinkokeet ovat tietenkin oikeasti kamala asia, eikä tarkoitus ole tehdä niistä tai niiden vastustajista pilaa - jos joku saa tästä sen käsityksen - vaan tarkoituksena on vitsailla suomen kielestä ja sen taipumisesta. Tiedättehän, joskus joutsenet näyttävät kurjilta ja niin edelleen. 

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

You Are Lovely

Twenty One Pilots: Lovely


Kaikkia meitä on varmasti jossain vaiheessa elämäämme ja ehkä useaankin otteeseen varoitettu kuuntelemasta musiikkia liian kovalla. Suurella volyymilla luukutetulla musiikilla voi kuitenkin olla omat hyvät puolensa. Ihan jopa tieteellisesti. Kuulin tämän jokin aika sitten radiosta, se kuulosti järkevältä, enkä jaksa etsiä tähän sen pitävämpiä lähteitä.

Yksinkertaisesti joku on todennut, että kovalla äänellä kuunneltu musiikki voi lievittää stressiä ja ahdistusta, koska se sulkee muun maailman ulkopuolelle. Moni on varmaan tämän jo todennut empiirisesti ihan itse. 

Eri päivänä eri aiheesta puhumassa ollut eri ihminen jakoi myös vinkin, jonka pitäisi lisätä hyvinvointia; heilu, ravistele itseäsi ja tanssi musiikin tahtiin ihan niin kuin itsestä tuntuu kivalta, älä välitä miltä se näyttää vaan anna mennä. Tämä on kuulemma loistava tapa aloittaa aamu, varmaan onkin. Itse tykkään välillä oman huoneeni suojassa fiilistellä tällä tavalla. Olen huomannut sen olevan helpompaa kun sulkee silmänsä. Siten on helpompaa unohtaa, että näyttää todennäköisesti idiootilta - vaikka eihän kukaan edes näe - ja vain uppoutua musiikkiin. Vapauttavaa on myös laulaa mukana suosikkikappaleita, mutta sitä harrastan itse harvemmin, sillä näin kerrostalossa asuessa tuntuu jatkuvasti, että joku saattaisi kuulla, enkä todellakaan halua tulla kuulluksi laulaessani. 

Eräässä noitablogissa negatiivisen energian karkottamisen yhdeksi tavaksi mainittiin myös ravistelu. Pitää vain ravistella negatiivinen energia pois; miksikäs ei vaikka itsestään, ravistelemalla musiikin tahtiin.

Ehdoton suosikkini tällä hetkellä hyvän mielen hytkyttelymusiikiksi on postauksen alusta löytyvä kappale Lovely. Biisissä on ihanan positiivinen fiilis ja lisäksi rakastan, kuinka sanoituksissa ovat riimit kohdillaan. Tämän hetken suosikkilyriikkani saattavat hyvinkin olla juuri tästä kappaleesta, erityisesti säkeistö, joka alkaa "Dear friend, here we are again pretending / to understand how you think your world is ending". Alapuolella on lisää parhaillaan rakkauslistani kärjessä olevia kappaleita, eivät välttämättä kovin iloisia tai postiivisia, mutta näiden avulla on mukava antaa ulkomaailman hetkeksi liueta jonnekin äänikuplan ulkopuolelle. Muun muassa näistä saan energiaa. Kaikissa alla olevissa esittäjänä on Twenty One Pilots, joten palkkien päälle lisään pelkästään kappaleiden nimet.
Glowing Eyes

Anathema
Be Concerned
Ode to Sleep


Näin muuten voisin vielä mainita, että pidän hiuksistani taas kovasti. Parin pesun jälkeen väri on hieman haalistunut, ainakin latvat. Niistä on voimakkaan violetin sijaan alkanut tulla esiin laventeliin ja vaaleansiniseen vivahtavia, hennompia värejä.

Itkin taas tänään psykologille elämääni. Tapaamisen jälkeen lukittauduin hetkeksi vessaan siivoamaan itkun jäljet kasvoiltani ennen ulkomaailmaan astumista. Minä en kerta kaikkiaan osaa sanoa ääneen sanaakaan ongelmistani ilman, että alan kyynelehtiä, niin vain aina käy. Mutta ei se mitään. Laitoin huulipunaa. Siitä tuli parempi olo.

Ai niin, kävin muuten katsomassa Deadpoolin eilen. Kannatti. 

lauantai 13. helmikuuta 2016

Siivousta ja hyvää energiaa




Siivoaminen on yksi asia, jossa olen aina ollut kovin laiska. Meillä ei kotonakaan oltu koskaan mitään siivousintoilijoita ja pölynimuri ja moppi kaivettiinkin esiin lähinnä, jos vieraita oli tulossa. Isällä on ollut tapana muistuttaa, että siivousta kannattaa tehdä jatkuvasti eikä päästää sitten sitä omaa huushollia niin sotkuiseksi, että siivous on valtava urakka. Se oppi ei kyllä tarttunut. Omassa kämpässäni olen esimerkiksi imuroinut niin harvoin, etten kehtaa myöntääkään. Sänkynikin alla asusti melkoinen villakoirahirviö. Oikein irvisteli vastaan, kun vilkaisin.

Sen sijaan noituus ja kaikenlainen siihen liittyvä kiinnostaa minua hyvin paljon. Nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa siten, että tänään aamulla (tai "aamulla") selailin kännykälläni yhtä kaverini linkkaamaa noita-tumblria (witchtips) ja siellä törmäsin postaukseen, joka käsitteli jokapäiväisiä karkotusrituaaleja. Ensimmäinen on niinkin yksinkertainen, että avaa ikkuna ja aja sen kautta huoneessa olevat pahat energiat ulos. Lisäksi lattian lakaisu ja modernille noidalle myös imuroiminen listataan tavoiksi karkottaa pahaa.


En välttämättä usko suoranaiseen taikuuteen, mutta mielikuvat auttavat minua monessa asiassa. Kiinnostukseni noituuteenkin pohjautuu vahvasti mielikuvien voimaan, ja näin pienellä kipinällä sain vihdoin innostuksen putsata pölyt huoneestani. Kun siivoamiseen liitettiin mielikuva huonojen vibojen ajamisesta ulos, se oli jo ihan eri juttu, kuin tylsä, tavallinen siivoaminen, jonka tekisin oikeastaan vain, koska niin ihmisten asumuksissa yleensä oletetaan tehtävän aina silloin tällöin. Minulla on viime päivinä ollut kovinkin alakuloisia ajatuksia päässäni ja tämänpäiväinen siivoaminen tuntui puhdistavan myös pääkoppaani. 

Muistaisin lukeneeni, että esimerkiksi ikkunan avaaminen tekee hyvää, jos olo on masentunut ja ehkä myös ahdistunut. Ulos pienelle kävelylle lähteminen olisi vielä tehokkaampaa, mutta joskus se on vain liian ylivoimaista. Ikkuna saa riittää. Siivoaminen noin muutenkin auttaa voimaan paremmin. Se on ihan psykologiaa. Kaiketi. Huone on järjestyksessä (tai ainakin paremmassa kuin aikaisemmin) ja elämäkin tuntuu hieman paremmin hallittavalta. Miellyttävässä tilassa on miellyttävämpää olla.



Jostain muusta noituuteen liittyvästä postauksesta luin jotain sellaista, että peseytyessä voi myös visualisoida stressin ja muun pahan olon peseytyvän irti, valuvan veden mukana viemäriin. Tässä muistaakseni myös neuvottiin käyttämään ehkä suolasta ja mahdollisesti joistain yrteistä tehtyä kuorintavoiteen tapaista, jolla negatiivinen energia pestään ulos kropasta. Se varmasti voimistaa puhdistautumisen mielikuvaa ja tehostaa näin toimenpidettä, mutta luulisin pelkän vedenkin ajavan asiansa. Huomatkaa, en tosiaan ole mikään oikeaoppinen noita, vaan lähinnä keräillyt palasia sieltä täältä sen mukaan, minkä arvelen olevan itselleni avuksi. 

Toisessa postauksessa oli video positiivisuusloitsusta, jossa käytettiin muun muassa kynttilöitä; vihreää paranemiselle, valkoista positiivisuudelle ja mustaa pahojen energioiden poistamiseen. Kynttilät tietenkin viehättävät minua ja tajusin, että minulta löytyy kotoa vihreä ja valkoinen kynttilä. Kumpikin on saatu lahjaksi, jos se vielä lisää niiden arvoa. Siivouksen päätteeksi sytytin ne.

Minusta on mukavaa ajatella, että huoneeni on nyt puhtaampi muussakin, kuin fyysisessä mielessä. 

perjantai 12. helmikuuta 2016

Järkähdys


Reilut kolme vuotta. Niin kauan olen harkinnut tatuoinnin ottamista pääsemättä oikein yhteisymmärrykseen itseni kanssa siitä, olenko nyt aivan varma, täysin varma että tämä on hyvä idea, tarpeeksi varma? Minä olen huono tekemään päätöksiä. Nyt olen kuitenkin keksinyt tatuoinnin - kaksikin mutta toisen sijainti ei ole vielä lukittunut mielikuvissani omalle paikalleen - josta tunnen olevani varma. Minä pidän ajatuksesta, että iholleni olisi koodattu jotakin, joka kertoo, mitä sisältä löytyy. Vaikka merkitys kokonaisuudessaan ei aukeaisikaan muille kuin itselleni.

Koko tänä aikana en ole uskaltanut mainita asiasta vanhemmilleni. En siksi, että tarvisisin heiltä lupaa, enkä siksikään, että uskoisin heidän asiasta suuttuvan. Vaan ennemminkin siksi, etten tiennyt kuinka kertoa, että heidän tyttärensä on sellainen ihminen, joka ottaa tatuointeja, mutta en halunnut tehdä asiasta mitään isoakaan asiaa, kuin en luottaisi heihin. Tiedän, etteivät he oikeastaan pidä tatuoinneista ja minun on vaikea olla erilainen, kuin se, mitä luulen muiden odottavan minun olevan. En oikein osaa olla eri mieltä, ainakaan kasvokkain.

Jo pitkän aikaa minusta on tuntunut, kuin minua olisi ainakin kaksi; se jona näyttäydyn vanhemmilleni ja se joka olen omissa oloissani. Vanhemmille näyttäytymisen rajat olen asettanut aivan itse, eikä tähän liity mitään katkeruutta. Viime maanantaina nämä kaksi eri persoonaa napsahtivat lähemmäs toisiaan lähetettyäni isälleni postauksen alussa näkyvän viestin. Sydän kylmänä odotin vastausta. Hän tarjoutui auttamaan kustannuksissa. Sen jälkeen minusta on jotenkin oudosti tuntunut siltä, että olen muuttunut itselleni vieraaksi, tai ehkä maailma on. Ei, sittenkin minä ja korkeintaan oma, henkilökohtainen maailmani. Mutta tatuoinnista on nyt sentään tulossa muutakin kuin haavekuva, se on nyt kerrottu ja se on siksi enemmän totta kuin aiemmin. Pitäisi enää keksiä, missä sen kävisi ottamassa.

Minä elin pitkään elämää, jolla oli selvät uomat. Tiesin ainakin suurin piirtein mitä olin tekemässä, ja jos en tiennyt, aina olisi aikaa selvittää asia myöhemminkin. Tiesin, kuka olin ja mitä en ollut. 

Tällainen olin:
  • tunnollinen
  • ahkera (tai ainakin tarpeeksi ahkera)
  • hyvä opiskelija, luokan parhaita
  • saavuttaisin unelmani ja minusta tulisi ehkä jotakin merkittävää joskus
  • ujo, mutta sen ei tarvitsisi antaa haitata


Elämääni ei missään nimessä kuulunut:
  • oikeat mielenterveyden ongelmat
  • psykologilla käynti
  • sairaslomalle jääminen opiskeluista
  • opinnoissa jälkeen jääminen
  • kykenemättömyys
  • tatuoinnit
  • omituiset hiusvärit

Olin tyytyväinen siihen, kuka olin. Jälkimmäisen listan asioita ei tarvinnut edes ajatella, koska ne eivät millään koskettaneet minua.

Tämä postaus saattaa kuulostaa siltä, kuin identiteettikriisini kietoutuisi juuri tatuoinnin ympärille. Tatuoinnista kertominen on sikäli keskeisessä asemassa, että mistään muusta en ole osannut vanhemmilleni kertoa. Tatuoinnin osalta nämä kaksi minua ovat ponnahtaneet lähemmäs toisiaan. Sellaista olen pienillä valkoisilla valheilla ja pyöristetyillä kertomusten kulmilla yrittänyt välttää useita vuosia. Minä en ole tällainen, mutta yhtäkkiä olen sittenkin. Salaisuuksien kasvaessa valheet ja esittäminen ovat kasvaneet hiljalleen ja siihen suojakuoreen on yhtäkkiä tullut särö.

Psykologilla käydessä minulla on usein ollut epätodellinen tunne. Milloin minusta on tullut ihminen, joka itkee ongelmiaan mielenterveyden ammattilaisen huoneessa? Milloin minusta on tullut ihminen, joka syö masennuslääkkeitä? Milloin minusta on tullut ihminen, joka ajattelee itsensä tappamista, vaikka sen ääneen sanominen tuntuukin yhä aivan liian terävältä ja väkivaltaiselta? Mutta tästä eivät tiedä vanhempani tai sukulaiseni ja sillä tolalla haluan asian pitääkin.

Olen tänään lukenut Jeanette Wintersonin kirjaa Majakanvartija. Siinä puhutaan tarinoista; kuinka ne eivät koskaan lopu tai ala ja kuinka yhdessä ihmisessä risteilevät monet tarinat. Mikä meissä muka edustaa eheyttä? 

Miten minä kerron itseäni tarinaksi?

Äkillinen maailmojeni kimmahtaminen päällekkäin tuntui herättävän minut kuin kylmä vesi kasvoilla. Tuijotan unesta havahtuneilla silmillä peilistä näkyvää, oudoksi muuttunutta kuvajaistani. Näin sen ei pitänyt mennä.

Tämä on tietenkin tottumiskysymys, vierauden tunne haipuu kai ennen pitkää. Osaatteko suositella hyvää ja kohtuuhintaista tatuointipaikkaa Tampereelta tai ehkä Raumalta?

Twenty One Pilots: Forest

torstai 11. helmikuuta 2016

Paha kirja


Kaj Korkea-aho: Paha kirja, 2015, suom. Laura Beck


Kirja, joka kertoo vanhasta, julkaisematta jääneestä runokäsikirjoituksesta, jonka lukemisesta joutuu helvettiin. Tai ainakin käsikirjoituksen ympärille kietoutuu lukuisia erikoisia kuolemantapauksia. Eräällä kirjallisuustieteen kurssilla Åbo Akademissa opiskelija Pasi Maars ryhtyy tutkimaan kyseistä käsikirjoitusta, mikä uhkaa nostaa mukanaan muitakin salaisuuksia, joiden kurssin opettaja Mickel Backman ei soisi nousevan päivänvaloon. Paha kirja herätti mielenkiintoni lukiessani siitä erään kirjakaupan mainoslehtisestä ja se oli tietenkin lainattava, kun olin kirjaimellisesti törmätä siihen kirjastossa.

Kirja oli kokonaisuudessaan ihan hyvä, kirjoitustyyli on luontevaa, mutta ei ylettömän koukeroista tai koristeellista. Romaania kerrotaan vuorotellen Mickelin ja vuoroin Pasin kaverin Callen näkökulmista. Tunnelma ei ole erityisen pelottava, enkä tältä kirjalta varsinaista kauhua oikeastaan odottanutkaan. Vuosien takaisiin tapahtumiin tulee pikkuhiljaa valoa ja tunnelma tiivistyy kirjan lopussa. Varsinaisen pahoihin runoihin liittyvän mysteerin lisäksi kuvataan myös ihan mielenkiintoisesti ja kiitettävän elämänmakuisesti näkökulmahenkilöiden elämää ongelmineen. Hiukan miinuksia Mickelin opiskelijoista tekemistä stereotyyppisistä määriteistä ja siitä, että lehtori niputtaa kaikki opiskelijat ikään kuin yhteen samalla tavalla toimivaksi massaksi. Lukuun ottamatta paria ryhmästä erottuvaa yksilöä. Mutta kaiken kaikkiaan ihan kelpo kirja.

Syy, miksi halusin juuri tästä kirjasta tehdä oman postauksensa, on että kirjan loppuosa aiheutti minulle jonkinasteisen ahdistuskohtauksen, mitä ei aikaisemmin ole lukiessani tapahtunut. En ollut varautunut tai osannut odottaa kirjan kuvaavan voimakasta halua kuolla. Kaunokirjallisuudessahan on juuri niin kiehtovaa, kuinka siinä eläydytään hahmojen ajatus- ja tunnemaailmaan, eletään hetki heidän mukaan näitä keksittyjä elämiä. En ollut osannut odottaa, että kirjan aikana eläytyisin sellaiseen tunteeseen; kun kyseinen hahmo tajuaa elämänsä tarkoituksen kristallinkirkkaana - hänen on kuoltava. Kuvaus oli sikäli onnistunut, että se aiheutti niinkin voimakkaan tunnereaktion, mutta mikäli teillä on itsetuhoisia taipumuksia tai itsemurhien ja itsetuhoisuuden kuvaus trikkeröi teitä, ottakaa se huomioon, ennen kuin ryhdytte lukemaan Pahaa kirjaa

Varsinaista mielenterveyden horjumisen kuvaustakaan kirja ei sikäli ole, että äkillinen halu kuolla kuvataan näiden mystisten runojen aikaan saamaksi; suunnilleen kuin maagisesti asetettu kirous. Yhtään näistä kohtalokkaista runoista ei myöskään näytetä lukijalle. Kirjallisuutta, joka saa ihmisen kuin ihmisen yhtäkkiä haluamaan tappaa itsensä ja myös toteuttamaan halun, löytynee vain fiktiosta. Sen sijaan tietynlaiset asiat fiktiossakin voivat trikkeröidä tiettyjä ihmisiä henkilökohtaisiin kipukohtiin osuessaan. Itsetuhoisuuden lisäksi kirja myös sisältää runsaasti huumausaineiden käyttöä. 

Pidin kirjasta hieman enemmän kuin muista viimeaikoina lukemistani, vaikka se ei ehkä mitään suunnatonta vaikutusta tehnytkään. Kiehtovasti rakennettu tarina ja juoni, miellyttävä kirjoitustyyli eikä mitään erityisen ärsyttävääkään. Voin siis kyllä suositella, kunhan mainitsemani trikkerit ottaa huomioon. Toisaalta en myöskään näe, että tämän lukematta jättämälläkään jäisi paitsi mistään kirjallisuutta ja maailmaa järisyttelevästä tapauksesta.


torstai 4. helmikuuta 2016

Tove Jansson lankakorissa


Yhtenä päivänä lähdin kävelemään yliopistolta etsien lähintä bussin numero 3 pysäkkiä. Tarkoituksena oli ajaa sillä muutaman pysäkin päähän Sammonkirppikselle, jolla olen ennenkin käynyt. Pysäkin löydettyäni tajusin kuitenkin, että tien toisella puolella on Bonus Kirppis. Kuvassa näkyvät esineet sieltä löysin, ja ne maksoivat yhteensä 1,10 €.

Olen vähän sellainen, että käyn mielelläni tutuissa paikoissa enkä kovin paljoa tutki uusia. Näin en ole aiemmin tullutkaan käyneeksi Bonus Kirppiksellä, vaikka olenkin jo muutaman vuoden asunut Tampereella ja pidän kirpputoreista. Kannatti kuitenkin, sillä löysin kaksi asiaa, joita tarvitsinkin, ja yhden nätin.

Ensimmäisenä huomasin kamman, jonka hintalappu sanoi 0,10 euroa. Se olisi melkein pitänyt ottaa jo ihan siksi, että halvalla saa, mutta harvapiikkistä kampaa olen aina välillä kaipaillutkin. En vain ole ikinä muistanut sellaista katsoa mistään kaupasta. Hiusten värjäämisen yhteydessähän kehotetaan kampaamaan hiukset, jotta väristä tulisi tasainen ja nyt minulla on siihen sopiva kampa. 

Kukkakorua emmin hieman aikaa, sillä en minä oikeastaan koruja tarvitse lisää. On niitä kertynyt jo muutenkin. Palasin kuitenkin lopuksi vielä hakemaan sen, koska oli se minusta kuitenkin ihan kiva eikä 0,50 euron hintakaan päätä huimannut.

Kori oli myös 0,50 euron hintainen ja lankakorin olin suunnitellut muutenkin hommaavani. Tästä tuli sitten pieni tuunausprojekti, sillä en jotenkin pitänyt koriin kiinnitetystä muovista. Arvelin sen perusteella korin olleen joskus kukka-asetelman korina.

Muovi oli kiinnitetty harsimalla isoilla tikeillä ja oli helppo irrottaa. Tämän jälkeen kuitenkin tajusin, että nyt korin sisäpuoli oli täynnä sojottavia, teräväreunaisia säleitä koristepunoksen kohdalla. Langat todennäköisesti takertuisivat niihin jatkuvasti.

Päätin päällystää korin sisältä sanomalehden sivuilla. Minulla lojuu säästämiäni vanhoja sanomalehtiä nurkissa ihan tällaista taiteellista tarvetta varten. Heti ensimmäinen lehti käsitteli Tove Janssonia, jonka 100-vuotisjuhlavuotta vietettiin tuon lehden ilmestymisen aikaan. Irrotin kyseisen jutun ja sommittelin koriin muiden palojen kanssa. Se vaati hetken sovittelua ja liimalla tuhertamista, mutta lopulta sanomalehti asettui korin muodon mukaan ja Tove Janssonin omakuva kurkkii koristani. Lopuksi käytin samaa taktiikkaa kuin muovin kiinnittäjä, ja ompelin paperin reunasta kiinni koriin.

Siitä tuli minusta ihan hieno. Huomasin muuten vasta soviteltuani papereita korin sisään jo jonkin aikaa, että eräs Tove Janssonia koskevan jutun väliotsikoista on "Ei puhdas hetero". Se siis jäi näkyviin ja no, ehkä se sopiikin ihan hyvin minun korini koristeeksi. Ainakin langat pysyvät nyt järjestyksessä ja tulipahan taas saatua jotakin aikaiseksi.


keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Kumahtaa


hän laskee meidät vapaiksi ja lukee
sinun syntyrunosi takaperin

tämä on purkauma, silmäpako maailmankaikkeudessa eikä
kynsilakkaa tullut mukaan sen korjaamista varten
          täällä ruusuhevoset lentävät meitä vastaan ja me
kaivamme yön pimeässä salaojiamme,
tiedätkö mitä minä sillä tarkoitan,
minulle salaoja ei ole salaoja vaan salaoja,
tietenkin sinä tiedät
ja ehkä et sittenkään

me muutumme negatiiviseksi tilaksi,
jätämme ihmisenmentäviä aukkoja olevaiseen,
meistä puhutaan vain varovasti vihjaisten
jos lainkaan

tässä syntyrunosi luetaan sivuttain ja valikoiden
ja heitetään multaa perässä

kumahtaa ja ropisee

tiistai 2. helmikuuta 2016

Väriä!


Tulin siihen tulokseen, että juurikasvua on jo ihan tarpeeksi, ja värjäsin hiukseni uudestaan.

Minulla on hiuksissa hyvin tiukkaan jäänyt vaaleansininen väri, joka ei lähde vaalentamallakaan pois. Se syntyi värjättyäni Crazy Colorin Hot Purple -värillä, kirkkaan violetilla siis. Muutamassa pesussa se muuttui siniseksi ja se sininen sitten todella pysyy. 

Päätin tehdä niin, että vaalennan juurikasvuni ja laitan siihen uuden värin. En käyttänyt mitään folioita tai muutakaan, vaan lätkäisin vaalennusaineen juurikasvuun. Siniset osat hiuksistani olivat siis myös jossain määrin kosketuksissa vaalennusaineeseen, mutta odotetusti sille värille ei tapahtunut mitään. Sen jälkeen laitoin Color Mask Paint -suoraväriä, sävyä Purple Rain. Taaskaan en käyttänyt folioita tai muuta erikoisempaa, toivoin vain parasta ja tällainen siitä tuli. 

Uusi väri muutti vaaleansinisiä hiuksiani tummemman siniseksi ja violetiksi, mutta se todennäköisesi peseytyy nopeasti pois. Shokkivärit tietysti yleensäkin muuttuvat pesujen myötä, eli odotan mielenkiinnolla, millä tavalla tämä lähtee haalistuessaan muuttumaan.



maanantai 1. helmikuuta 2016

Pipoja


Parin viikon ajan minulla oli kova into neuloa. Sain aikaiseksi kaksi pipoa ja rannekkeet. Viimeksi mainituista en ottanut kuvaa ja jätin ne äidilleni viime vierailulla. Rannekkeista en niin pitänytkään ihan sellaisinaan, mutta pipoista tuli ihan kivat.


Kummassakin pipossa on käytetty Novita Knits -sivuston ohjeita ja 7 Veljestä -lankaa. Ylimmäisen väri on ihan vain punainen, alimmaisessa kanerva.

Punaisen pipon ohje löytyy nimellä Neulottu ribbipipo. Minulta alkoi lanka loppua tätä ennen toteuttamani projektin vuoksi ja siksi pipo jäi mallia lyhyemmäksi. Alkuperäisessä ohjeessa neuvotaan aloittamaan kavennukset, kun pipon korkeus on 28 cm, minä aloitin ne jo, kun korkeus 24 cm. Näinkin tästä tuli ihan hyvä ja pipon neulominen oli ainakin helppoa. 

Ohjeessa käsketään luoda silmukat sukkapuikoille, mutta minusta ainakin joka suuntaan sojottavien puikkojen kanssa on epämiellyttävää neuloa, varsinkin tämän kokoista työtä. Niinpä neuloin pipon pyöröpuikoilla aina kavennuksiin asti. Se helpotti työtä entisestään ja työ sujui joutuisasti. Uppouduin työhön moneksi tunniksi kerrallaan enkä olisi oikein malttanut lopettaakaan.


Kanervanvärisen pipon malli puolestaan on Joustinreunainen peruspipo. Aluksi ohje hämmensi minua sillä, että reuna neulotaan kaksinkertaisella langalla. Olen varsin kokematon neuloja enkä ollut ennen sellaiseen törmännyt. Tähän tarvitaan siis tietenkin kaksi kerää, joista neulotaan yhtä aikaa, jolloin reunasta tulee paksu ja ryhdikäs. Silmukoita luotaessa kannattaa kiinnittää erityisesti huomiota siihen, ettei niistä tule liian tiukkoja. Tämänkin pipon neulominen oli rentouttavaa, joskin pipon takaosaan tehävät levennykset vaativat osakseen vähän huomiota ja silmukoiden ja kerrosten laskemista. Edellisessä pipossa pystyi enempiä laskeskelematta ja miettimättä neulomaan kavennuksiin asti ja saikin keskittyä täysin esimerkiksi radion, musiikin tai äänikirjan kuunteluun. Tämän toisenkaan neulominen ei kuitenkaan ollut lainkaan vaikeaa.

Sen huomasin, että sileä neule on kovalla pakkasella varsin viileää ja siitä menee tuuli äkkiä läpi. Leudommilla keleillä tämä on kuitenkin oikein hyvä, ja tätä olenkin paljon käyttänyt. Novitan mallikuvassa pipo näyttää pitemmältä kuin minun, joten jos teen samalla ohjeella toisenkin pipon, siihen voisi lisätä vähän pituutta. Minulla olisi vielä keltaista lankaa, josta sellaisen voisi tehdä. Kanervanväriäkin minulla on, ostin sitä kaksi kerää suunnitelmanani tehdä myös huivi. 

Nyt neulomishuuma on kuitenkin jotenkin laantunut, mutta saa nähdä, jos innostuisin taas jostakin projektista. Käsityöt ovat sellainen asia, joka kuuluu harrastuksiini aina joskus. Ei aina, mutta joskus.