sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Viikon biisi: Drown



I wanna be a lot of things, so much pent up inside of me
I wanna be stronger, too long I've sat here undecidedly
Planning strategy, half of me knows it's all just a fallacy
Failing miserably, drastically and then I crash dramatically
Into a wall I've hit a hundred times before
And yet I still ignore the dark red blood stains on the floor
And I'm back in front of you, Lord, with the blood on the floor
Is the blood mine or yours? Don't wanna do this anymore
Näin unta, jossa yritin paeta jotakin vastuuta piiloutumalla ojaan, sen jääkylmän veden sekaan. Vedessä uiskenteli jääpalojakin, tiesin olevani vaarassa paleltua, mutta ei se haitannut. Ehkä ainakin jossakin kohtaa toivoin, että jäinen vesi olisi hukuttanut minut, vaikka pidinkin kasvojani juuri ja juuri pinnalla voidakseni hengittää. Tuo pieni hengitysvara minut sitten paljastikin, äitini ja siskoni huomasivat minut kulkiessaan ohi.

Toisessa kohdassa unta löysin kotoamme pyssyn, joka muka kuului isälleni, vaikka tosielämässä isä ei ole omistanut pyssyn pyssyä. Se oli käsiase, vähän vanhanaikaisen oloinen, painava. Totesin, ampumisen täytyi olla tehokkain tapa päättää päivänsä, tähtäilin sillä itseäni, mietin pitäisikö se tunkea suuhun kuten telkkarisarjoissa. Siinä kohtaa lävitseni sävähti yllättävä pelko, en minä ihan vielä sittenkään... en minä vielä malta. Ehkä en ihan vielä, sillä onhan minulla ollut ihan kivaa. 

Kesäkin on tulossa. Kaupunkien kesätyöhaku ehti päättyä, ennen kuin sain itseni tutkailemaan mahdollisia paikkoja. Opinnot eivät ole edenneet tänä keväänä hiukkaakaan. Rahaa ei ole oikein lainkaan. Ja lääkkeet maksavat ihan liikaa. Kuinka ironista, että eräs merkittävä syy siihen, että lääkkeitä ensinnäkään tarvitsen, on jatkuva takaraivossa nakova ja voimia syövä rahahuoli. Jatkuvasti saa olla laskeskelemassa, että riittääköhän tilillä numeroita, jotta voin olla olemassa vielä ensi kuussakin. Don't wanna do this anymore. Tilin saldoa tarkastellessa mielessä vilahtaa äänetön, yleisesti mille tahansa suunnattu rukous: antakaa joku mulle rahaa! 

Miten väsyttävää.

Minulla oli mielessä biisi-postaus, jossa olisi ollut jotain järkevämmänkin oloista, mutta heräsin tänään niin väsyneenä, että tämä biisi sopi paljon paremmin. Minusta on akku rikki, ei suostu lataantumaan kuin äärimmäisen oikukkaasti silloin tällöin, eikä varaosa-akkua tahdo löytyä mistään. Tässäpä tämän päivän, ehkä viikonkin fiilis.

Can you wash me? Can you drown me?


Please?

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Mustikkapannarit


Näitä amerikkalaistyylisiä pannukakkuja tykkään tehdä kiireettöminä aamuina, jolloin haluan aamuun (tai "aamuun") jotain pientä erikoista ja luksuksen tuntua. Näitä on todella helppo tehdä, vaikkei olisi kovin kokenut letunkääntäjä; taikina on niin paksua, että pannarien kääntäminen on hyvin helppoa. Tällä ohjeella tulee noin kuusi pannaria, jotka yksi ihminen ehkä juuri ja juuri jaksaa syödä. Hyviä tulee myös ilman mustikoita.


Mustikkapannarit noin 6 kpl

Tarvitset

2 dl        vehnäjauhoja
½ rkl      sokeria
1 tl         vaniljasokeria
½ rkl     leivinjauhetta
¼ tl        suolaa
1½ dl    maitoa
1             muna
½ rkl     sulatettua voita (tai muuta jouksevaa rasvaa)
1 rkl      ruokaöljyä
n. 1 dl   mustikoita (käytin Lidlin tuoreita pensasmustikoita, mutta tavalliset ja pakastetut mustikat käy)

(Tarjoiluun esimerkiksi sokeria, mansikoita ja muutama sitruunamelissan lehti, kuten ylhäällä kuvassa.)

Ohje
Sekoita ainekset keskenään, muuten järjestyksellä ei mielestäni ole paljon väliä, mutta mustikat lisätään viimeisinä. Jos käytät pakastemustikoita, ne kannattaa lisätä jäisinä. Nostele taikinaa kauhalla sopivina nokareina rasvatulle paistinpannulle. Käännä, kun toinen puoli on sopivan kullanruskea (itse heittelen pannareita tässä vaiheessa muutamiakin kertoja ympäri nähdäkseni, onko toinen puoli paistunut). Valmiit pannarit nostellaan lautaselle tms. ja halutessaan annosta voi koristella oman mielen mukaan esimerkiksi postauksen kuvia inspiraationa käyttäen.


Pääsiäisen pitkittämä viikonloppu on edessä, joten kiireettömiä ihania aamuja saattaa itse kenelläkin olla tulossa. Tuoreet mansikat sopivat erittäin hyvin näiden pannareiden kaveriksi, ja viimeaikoina olen huomannut sitruunamelissan olevan äärettömän monikäyttöinen. Nyt sen tuoma vihreys kruunasi maistuvasti aamiaiseni koristelun. Kokkailu on minusta kivaa ja etenkin silloin, jos voin myös koristella tuotokseni nätiksi. 

Toivottavasti teillä kaikilla on vielä monia ihania huomenia edessä!

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Kirje

Tämä on novelli, jonka kirjoitin luovan kirjoittamisen ryhmässä. Tehtävänä oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kirjoittaa kirje.
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Hei sinne kotiväelle!

Täällä minä olen nyt ollut kaksi viikkoa, ja on tämä kyllä erikoinen kaupunki. Minulla on kaikki hyvin, rahaa on riittänyt ja terveenä olen pysynyt. Ei siis syytä minkäänlaiseen huoleen. Te kun aina huolehditte turhia niin kovasti.

Täällä enkelit kulkevat joukossamme partioiden katuja joka arkipäivä kello 12 - 18.00. Pyhinä niillä on tietenkin omat juhlamenonsa, mutta tämänhän te jo tiesittekin. En voi kieltää, etteivätkö enkelit olisi aluksi pelottaneet minua, tällaisessa suurkaupungissa niihin on vain totuttava. Kerrostalon korkuiset olennot, kuusi siipeä, joista osalla ne verhoavat itsensä kuolevaisten katseilta. Sata päin tuijottavia silmiä ympäri kehoa ja siipiä. Ne näkevät kaiken. Jotta meidän ei tarvitse. Ne ovat kuin raivoisia ylimaallisen voiman soihtuja, jotka palavat kilpaa auringon kanssa valaisten meidät. Toisinaan höyheneisen siiven takaa näkyy vilaus eläimen päästä, mutta minkä? Se vaihtelee aina.

Niiden katseiden edessä nämä betonista valetut talot ovat silkkaa lasia, me itse lasista puhallettuja ihmisiä. Ne näkevät, ne kuulevat, ne vartioivat. Ja niin on hyvä. Ylistettyjä olkoot enkelit, he jotka meidät ja elomme turvaavat.

Lähettäisin tietysti valokuvan, mutta enkelit polttavat filmin rikki. Yksi kamera minulta suli kerran käsiin. Jotkut sanovat, että enkelin kuvan maalaaminen aiheuttaa maalarin kuoleman, mutta se taitaa olla pelkkä urbaani legenda. Lääkärit ovat vahvistaneet, että enkelin maalaaminen aiheuttaa korkeintaan ihottumaa ja joillakin matalaa kuumetta pariksi päiväksi. 

Miten teillä siellä menee? Eihän Mussu ole syönyt minun saniaisiani? Ne kun ovat niin kovin herkkiä huonekasveja, kantavat helposti kaunaa viikkotolkulla ja vain tiuskivat ja murjottavat. Eivätkä ne Mussullekaan hyvää tee. Sen maha menee sekaisin ja turkki menettää kiiltonsa.

Onko äiti voinut hyvin? Kuulin, että sielläpäin on taas liikkeellä jokin virus, joka voi kuulemma olla vaarallinen erityisesti eläkeiän ohittaneille. Rokotus lienee tarpeellista ottaa, jos ei vielä ole.

Minä muuten leivoin ensimmäistä kertaa täällä pullaa sillä isoäidin reseptillä. Hyviä tuli, kaikki tykkäsivät. Raesokeri tosin piti jättää niiden päältä pois, koska sitä ei myydä täällä. Itse asiassa raesokeri on täällä kokonaan kielletty, sillä Kärmä ei pidä siitä. Kärmän sana on tietenkin kirjaimellisesti laki täällä. Olen minä silti ihan hyvin pärjännyt. Jotkut kuulemma salakuljettavat raesokeria maahan, mutta minusta sellainen on vain typerää.

Olipa miten oli, minun täytyy nyt mennä. Enkeli koputtaa sormenkynnellään ikkunalasiin, pitää käydä kysymässä sen asiaa ennen kuin se sulattaa ruudun tulisella miekallaan. Sehän on enkelten vakiovaruste vaskisen torven ohella.

Rakkain terveisin, Sinisirkku!

Ps. Korppisoopeli lähettää myös terveisiä!

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Viikon biisi: Mä Oon Niin Ruma



Mul ei oo rahaa mennä plastiikkakirurgille
Mä vedän hupun päähän ja haistatan vitut sille
Mul ei oo itsekunnioitusta eikä naisii
Ne karttaa mut kaukaa niinku mä levittäsin AIDSii
Ei tää oo säälin tai kehujen kerjäämistä, tällä kertaa, vaikka voisinkin kirjoittaa esseen siitä, miten rumuuden kokemus on pilannut elämäni. En jaksa. Käytetään tätä sen sijaan tilaisuutena postata pari rumaa omakuvaa. Tarkoituksella rumaa on turvallisemman tuntuista näyttää kuin vakavissaan otettuja selfieitä, koska jos se on oksettava, niin niinhän oli tarkoituskin! #uglyselfie #nomakeup

Tämä kappale soi hetki sitten (tai hetki ennen sitä, kun aloin tehdä tätä postausta) YleX:llä, ja ilmestyksenomaisesti tajusin, että tämä on täydellinen viikon biisiksi. Eikä pelkästään läppänä tai jotta voisin valittaa, kuinka ruma olen itsekin, mutta oikeasti pidän tästä biisistä. Hyvä meininki, tykkään kun sanat osuvat loistavasti omille paikoilleen ja riimit loksahtelevat kohdilleen. Etevää sanailua. Samaistuttavaa, mutta samalla ronskisti ylilyödyt kuvaukset toimivat samaan tapaan kuin ugly selfiet. "Neuvolatäti on nyt sairaseläkkeellä / ku se menetti sen järjen, eikä haluu enää elää / eikä suostu enää puhuu mitä sinä päivän näki / mut se olin vissii minä ja mun naama joka mäti", siis aivan loistavaa. Tai vähän kuin jos tykästyt rumiin villapaitoihin, ei kukaan voi haukkua makuasi: - Toi paita on kyllä ihan yliruma! - Eikös olekin!! 

Viimeisessä kuvassa näkyvä ilme on muuten nimeltään jäniksen irvitys ja sen opetti minulle mummoni, kun olin pieni. Ihana mummoni, maailman paras mummo, joka ei ole ollut elossa enää kuuteentoista vuoteen. Tämäkö on sinun perintösi, tälläkö tavalla sinun muistosi jää elämään jälkeesi? Jäniksen irvistys. Kiitos.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Maalaus



Tämä on ensimmäinen Kulttuuripajan maalausryhmässä maalaamani maalaus. Välineinä olivat akryylimaalit ja taulupohja, mallina valokuva, jonka olen ottanut huoneeni ikkunasta erään erityisen kauniin auringonlaskun aikaan. Minun huoneeni katsoo yhdeksännestä kerroksesta pitkän matkaa esteettömästi länteen. Auringonlaskut ovat usein kauniita.

Äitini ja sisareni ovat jo jonkin aikaa harrastaneet öljyvärimaalausta kansalaisopistolla. Minä en ole mukaan päässyt, koska en Tampereella oleskellessa voisi osallistua kurssille entisellä kotipaikkakunnallani. Hiukan olen kuitenkin kadehtinut heitä, on itsekin usein tehnyt mieli kokeilla maalaamista, mutta en ole raaskinut laittaa vähiä rahojani välineisiin. Siksi olen tavattoman kiitollinen kulttuuripajalle, sillä siellähän kaikki toiminta välineineen päivineen on ilmaista. 

Olen hyvin tyytyväinen maalaukseeni ja se tuo mukavasti väriäkin huoneeseeni. Minulla ei vielä ole kiinnityspaloja, joilla liimaisin taulun seinälle (seinäänhän ei saa tehdä reikiä), joten toistaiseksi työ nököttää kirjahyllyn päällä. Tästä maalauksesta sain mukavan onnistumisen tunteen ja itse maalaaminenkin oli tosi kivaa. Odotan jo innolla seuraavaa kertaa, jolloin pääsen aloittamaan uuden maalauksen.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Myytti


Jumalatar istui joenpenkalla
ja ahmi lumpeenkukkia
toinen toisensa jälkeen työnsi
kypsiä, pulleita kukintoja ahnaaseen kitaansa
kaksin käsin,
paisui kuin sammakon rintapussi
levisi valtavaksi kuin vuori ja hänen vihansa
on hukuttava maan.

Minusta sinä olet tullut, ihmisparka.
Minuun sinun on jälleen tuleman.

Alku ja loppu samassa paketissa
Miten kaunista!
          kuuluuko keskikohta ja
          draamankaari hintaan?
jos oikein tingit
annan kaupan päälle. 

Jumalatar istui joenpenkalla ja söi
ehtymättömään nälkäänsä ylikypsiä, mätäneviä
söi, söi, söi ja röyhtäisi päälle, pyyhki suun hihaan,
astui taaksepäin, ja katso!
Niin oli universumin hämähäkinseittiin nakerrettu
käärmeenmentävä reikä:
musta aukko oli syntynyt.
Ja hän näki että niin oli hyvä.

Älä sinä tyttörukka leiki asioilla,
joista et mitään tiedä.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Viikon biisi: Taxi Cab




So the hearse ran out of gas
A passenger person grabbed a map
And the driver inside it contrived a new route to save the past
And checked his watch and grabbed a cab
A beautifully plain taxi cab
A cab, had it cleared out back and two men started to unpack

Driving once again
But now this time there were three men
And then I heard one of them say,
"I know the night will turn to gray
I know the stars will start to fade
When all the darkness fades away
We had to steal him from his fate
So he could see another day."

Then I cracked open my box
Someone must have picked the lock
A little light revealed the spot
Where my fingernails had fought
Then I pushed it open more
Pushing up against the door
Then I sat up off the floor
And found the breath I was searching for

Then there were three men up front
All I saw were backs of heads
And then I asked, "Am I alive and well or am I dreaming dead?"
And then one turned around to say,
"We're driving toward the morning sun
Where all your blood is washed away
And all you did will be undone."

Lyriikkaa, joka on niin kaunista, etten kestä. Twenty One Pilotsin musiikki valloittaa minut juuri runoudellaan, sillä sitä heidän kappaleensa ehdottoman selvästi ovat. Taxi Cab -kappaleessa runollinen elementti tuntuu vahvana, siinä on kiehtovia kielikuvia ja jotain kovin syvällisesti samaistuttavaa. Lainauksesta tuli tässä postauksessa hyvin pitkä, sillä en vain halunnut leikata tästä runosta yksittäistä kohtaa irti.

Miten usein voisinkaan kysyä, olenko elossa vai kuollut. Kunpa olisi minullekin joku vastaamassa, kuten poimimani lainauksen lopussa, että ajamme kohti aamuaurinkoa, jossa kaikki tekemäni on pyyhitty pois, kaikki veri pesty. On vain tunne, että syyllisyys on nostettu harteilta, voi vain levätä, vihdoinkin hengähtää. Aamuauringolla on mielleyhtymänsä uuteen alkuun, toivo on siinä vahvasti läsnä. Voisi vain alkaa alusta puhtaana, ilman menneisyyden taakkaa, ilman pelkoa.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

LÄÄKKEET!


Mielestäni on tärkeää puhua mielenterveyden ongelmista ja niiden hoitamisesta. Usein näihin asioihin tuntuu liittyvän paljon epävarmuutta ja epätietoisuutta, eikä mielenterveysongelmista ole melkein lupakaan puhua ääneen. Voi olla vaikeaa hakea apua, kun ei tiedä, mitä se käytännössä tarkoittaa. Lääkkeisiin ja ihan psykologilla/psykiatrilla/muulla ammattiauttajalla käymiseenkin liittyy tietty stigma. Tässä asiassa voin tietenkin puhua vain omasta näkökulmastani; yksittäisenä tapauksena ja täysi-ikäisenä yliopisto-opiskelijana, joka kuuluu YTHS:n hoidon piiriin. Tässä postauksessa ajattelin keskittyä erityisesti lääkkeisiin.

Yllä ovat joka-aamuiset ystäväni. Voxra (masennukseen), Sertraliini (ahdistukseen) ja Thyroxin (kilpirauhasen vajaatoimintaan). Näiden lisäksi minulle annettiin myös Mirtazapinia auttamaan unen saannissa, sitä voi ottaa tarpeen mukaan.

Minulla on läheinen nettikaveri, joka on kertonut myös kärsivänsä mielenterveysongelmista, menneisyydessä vielä enemmän. Hän on sanonut mielialalääkkeiden pelastaneen henkensä, mikä osaltaan rohkaisi minuakin luottamaan lääkehoitoon. Usein ihmiset tuntuvat pelkäävän, että lääkkeet muuttavat koko ihmisen persoonallisuuden tai tekevät joksikin zombiksi, mutta ainakaan itselleni en koe näin tapahtuneen. Tietysti varovainen suhtautuminen voi olla aiheellista, eikä kaikille sopivan lääkityksen löytäminenkään ole ihan yksinkertaista, mutta minä olen nyt omassa elämässäni päättänyt luottaa lääkärien ja muiden asiantuntemukseen.

Ihan aluksi minulle kirjoitettiin vain Voxraa ja Mirtazapinia, jälkimmäisen vaikutus oli heti huomattavissa; oli melkein käsittämätön tunne, kun illalla heti painaessani pään tyynyyn aloin tuntea ajatusten hidastuvan ja antavan minun vajota uneen. Ilman lääkettä minulta kestää nukahtaa aina vähintään tunti, joskus useampikin. En vain saa ajatuksiani hiljenemään iltaisin, en vaikka olisin kuinka väsynyt. Voxran kanssa tuntui ensin, ettei erityisempää vaikutusta ollut. Pari viikkoa näiden lääkitysten aloittamisesta sain Thyroxin-reseptin (kilpirauhasen vajaatoiminta voi aiheuttaa väsymystä ja muita helposti masennusoireiksi tulkittavia asioita, ja lievä tällainen minulla todettiinkin). Melko pian tämän jälkeen tunsin oloni jokseenkin kohenevan. Olin tuolloin myös jo sairaslomalla, joten kouluakaan ei tarvinnut stressata. Erityisiä sivuvaikutuksia en lääkkeistä saanut, ehkä ensimmäisen viikon tai parin ajan Voxran aloittamisesta olin tavallista väsyneempi ja surullisempi, mutta on aina vähän hankala sanoa, mikä vaikutus nyt johtuu lääkkeestä ja mikä muista asioista.

Tässä myöhemmin sain lisäksi Sertraliinin, jonka pitäisi tehota erityisesti ahdistukseen, mutta vaikuttaa hitaammin. Sertraliini aiheutti minulle aluksi selvästi väsymystä ja ehkä vähän sellaista zombimaisuuttakin sitten. Toisaalta olotila oli sinäkin aikana aikaisempaa parempi, koska ei minulla ollut energiaa myöskään stressata ja ahdistua joka asiasta. Tämä ei tietenkään ole se tapa, jolla lääkkeen on hoidollisesti tarkoitus toimia, ja epätavallinen väsymys menikin kyllä viikon sisään ohi.

Voxra-annokseni tuplattiin ja pian aloin tuntea itseni energisemmäksi, toimeliaammaksi ja motivoituneemmaksi tehdä asioita. Luulen myös, että Sertraliini on ruvennut tehoamaan, kuten sen kuuluu, sillä en ole viime aikoina enää ylianalysoinut jokaista sosiaalista kohtaamista, tai muutenkaan jännittänyt yhtä lailla ihmisille puhumista. Olen ollut jo huomattavasti rennompi, eikä esimerkiksi hölmösti takelleltu repliikki asiakaspalvelijalle ole enää tuntunut maailmanlopulta. Kulttuuripajalla käydessä olen uskaltanut jopa jutella enemmän kuin pakko sanelee, en ole tuntenut itseäni enää samalla lailla muita huonommaksi ja säälittäväksi, idiootiksi joka ainoana ei tajua näitä yksinkertaisia elämisen sääntöjä. Elämä on siis tässä suhteessa parantunut.

Eivät pillerit mitään ihmeitä tee, ja minulla on edelleen itseinhon tai saamattoman väsymyksen täyteisiä päiviä, mutta jotakin muutosta ainakin on tapahtunut. Voin paljon paremmin, kuin vielä muutama kuukausi sitten. Lääkehoidon lisäksi olen tietysti myös käynyt melko säännöllisesti juttelemassa psykologille ja silloin tällöin lääkejuttuja on päivitelty psykiatrin kanssa. Monet seikat siis vaikuttavat, mutta kyllä itse olen ainakin tyytyväinen siihen, että pillereitä olen syönyt. Varmaan olen ollut sopivien lääkkeiden löytymisen suhteen onnekas, mutta omalla kohdallani vaikutukset ovat tosiaan olleet myönteisiä ja rohkaisevia. Henkiset kiputilat ovat lieventyneet ja harventuneet, joskin minun on edelleen vaikea nähdä varsinaista pointtia elämisessä, mutta ei minulla nyt ole mitään erityistä hinkua sitä lopettaakaan.

Haluan myös vinkata, että mikäli käytätte pillereitä, jotka pitää halkaista, on yllä näkyvä härveli erittäin kätevä. Ellei teillä jo sellaista ole, sen saa apteekista reilulla kympillä. Tämä on siis pillerinhalkaisija. Käyttämäni Mirtazapin-tabletit ovat jo valmiiksi kovin pieniä, ja ne pitää leikellä neljään osaan, jolloin halkaisijahärveli oli kyllä oikein hyvä ostos. Veitsellä leikatessa palasista tuli aina vähän toispuolisia ja pilleristä irtosi paljon purua. Pillerinhalkaisijan ohut ja terävä terä tekee paljon siistimpää jälkeä.

Tässä tuli ehkä pitkät pätkät turhaa höpötystä, mutta jospa tämä jollekin antaisi jotain kaivattua tietoa. Itseäni tosiaan kaverini kertomat kokemukset rohkaisivat, joten jospa tämäkin rohkaisisi jotakuta. Ainakin mielenterveyteen liittyvien asioiden käsittelemisen voisi osaltaan toivoa normalisoivan näistä jutuista puhumista.

Ja jos joku kaipaa vastauksia mielialalääkkeisiin, psykologilla käyntiin tai muuhun sen tapaiseen liittyen, minulta saa aina tulla kysymään. En lupaa, että osaan vastata viisaasti joka asiaan, mutta olen mielelläni tukena sitä kaipaaville, jos vain pystyn. Tyhmiä kysymyksiä ei ole. Kaikki eivät voi tietää kaikkea, eikä kaikki ole kaikille itsestäänselvyyksiä. Minun taholtani ei siis tarvitse pelätä tuomitsemista, jos tiedot jostakin ovat puutteelliset. Tällainen public service announcement tähän loppuun.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Mutta kuka meidät pelastaisi?



minä voisin kertoa sinulle sadun
koiranheisipensaan kylläisistä marjoista
ja onkaloista



 *
maahisista joiden iloksi maitoa kaadettiin multaan
turha sitä enää on itkeä,
onhan vain sopivaa pitää naapurisopua yllä



 *
eväsleivät olivat aina parhaat ulkoilmassa
pienet saappaat heiluivat sillan yli
puron yllä
kirkkaampaa kuin mikään enää pitkään aikaan
ja se sammal, voi se sammal.
en missään ole yhtä hyvin levännyt.



 *

minä olin huhtikuu joka söi heidät elävältä.


maanantai 7. maaliskuuta 2016

Aamupäivä kuvina


Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa?

Odotin ja odotin, että se soisi. Lääkärille oli jätetty soittopyyntö, Kyllä se puhelu lopulta tuli, ei mitään erikoista, testeissä muutosta parempaan suuntaan. Sen jälkeen saatoin keskittyä muuhunkin kuin tuijottamaan puhelinta asteittain aaltoilevan jännityskauhuapuamitämäsanon-tunteen vallassa. Miksi ihmeessä puhelinsoittojen pitää olla niin pelottavia?




Hiutaleet putoilivat taivaalta höyheninä, yhtä herkän yksinkertaisia olivat runot. Lumiputous. Seesteistä ja syvällistä sanankäyttöä, pitää miettiä ja maistella. Pyry ehti jo laantua, kun pääsin puhelimen vahtimeseltani pihalle, ja nyt räystäät tippuvat jo vettä. Kissa oli hellyydenkipeällä tuulella.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Viikon biisi: Ghost Story


Charming Disaster: Ghost Story

Since the day they told me he was gone
Haunts me faithfully from dusk till dawn
Hear him whisper sweetly in my ear
Can’t you see we got a good thing here 
Tätä kappaletta rakastan suuresti. Yliluonnollisia elementtejä hieman poikkeavalla tavalla soveltavat tarinat ovat lähellä sydäntäni, tykkään lukea sellaisia ja kirjoittaa itse. Tässä kappaleessa jos missä on juuri sellainen tarina. Kuka sanoo, että kuoleman on oltava surullinen ja paha asia, loppu? Kuka sanoo, että kummitusten pitää aina olla pelottavia ja usein vaarallisiakin? Toki poikkeuksia näihin sääntöiin löytyy muitakin, mutta rakastan Charming Disasterin laulussaan kertomaa tarinaa ja sen huoletonta tunnelmaa. Vähän vinksahtaneet tarinat iskevät minuun muodossa kuin muodossa. Musiikkia kuunnellessa kiinnitän yleensä muutenkin paljon huomiota sanoihin.

Toisekseen tämä kappale rikkoo myös sitä kaavaa, jolla on kirjallisuushistoriassa pitkät perinteet, nimittäin sen, että uskoton nainen tuhoutuu lopulta, saa siis epäilemättä ansionsa mukaan. Ghost Story -biisin tarinahan on tiivistetysti seuraavanlainen: naisen rakastaja ja aviomies ovat ampuneet toisensa hengiltä, mutta pysyvät kummituksina naisen rinnalla rakastan tätä haudan takaa. Nainen on onnellinen, suruun ei ole aihetta, "Can’t you see we got a good thing here". Uskottomalle naiselle ei tässä tapauksessa siis tapahdukaan mitään pahaa, vaan päin vastoin hänestä tuleekin entistä onnellisempi ja asiat asettuvat hyviin uomiin. Vieläpä rikkoutuu se iänikuinen kolmiodraaman kaava, jossa aina sitten jännitetään, että kumman se nyt sitten valitsee. Valintaa ei tarvitse tehdä. 

Kappaleessa on myös tarttuva melodia ja ylipäätään minua suuresti ilahduttava tunnelma. Tämän biisin löysin Welcome to Nightvale -kuunnelman kautta, jonka 50. jakson sää-osiossa se kuultiin. Suosittelen myös kuunnelmaa erittäin lämpimästi, ei kannata pelästyä vaikka kuunteleminen olisi aluksi hankalaa. Minultakin meni jokunen jakso totutellessa seuraamaan ääneen luettua tarinaa. Nightvale on yksiä suurimpia suosikkejani tällä hetkellä.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Outo tunne



Yhtenä iltana näin ikkunastani sinisenä vilkkuvan valon. Ei se mikään ambulanssi ollut, mutta sellaisen se toi mieleeni siinä hetkessä. Jokin tietyön varoitusvalo tai vastaava se varmaankin oli, ei liikkunut mihinkään, täältä on pyörätiet olleet jo kuukausikaupalla auki revittyinä. Putket vain pilkottavat kuin paljastetut verisuonet.

Minä seisoin siinä ja tuijotin valoa. Mitä jos se olisikin ollut ambulanssi. Tullut minun takiani. Hakemaan pois, paareilla niin sanotusti jalat edellä. Eikö ambulanssi lähetetä paikalle silloinkin, kun potilaan voi enää vain todeta kuolleeksi? Minä näin sen tavattoman selvästi, tunsin, kuin elämäni olisi jaettu rinnakkaisiin versioihin ja olisin nyt nähnyt universumien seinän läpi, nähnyt sen version, jossa kaikki päättyi jo nyt. Minä olen ajatellut tätä ihan liikaa. Tuolloin minua jotenkin kylmäsi, sellainen tunne kun sanotaan, että on kylmä sisältä. Mutta ei minuun nyt mitenkään satu, en ole mielestäni surullinenkaan. Vain väsynyt, miten kovin väsynyt. Ja kyllästynyt. Eikö kaikki kuitenkin pyyhkiydy kuolemassa pois, sama se miten upea tai kurja elämä on ollut, jää vain olemassaolemattomuus? Elämä on vain turhaa vaivannäköä tässä välissä. Joskus toivon, että osaisin uskoa Jumalaan tai johonkin, vaikka ajatus iankaikkisesta elämästä kuulostaakin kammottavalta. Voisi silti olla helpompaa luottaa johonkin itseään suurempaan voimaan, antaa osa vastuusta jollekulle toiselle ja olla asiastaan järkkymättömän varma.

Mutta en minä osaa.