lauantai 5. maaliskuuta 2016

Outo tunne



Yhtenä iltana näin ikkunastani sinisenä vilkkuvan valon. Ei se mikään ambulanssi ollut, mutta sellaisen se toi mieleeni siinä hetkessä. Jokin tietyön varoitusvalo tai vastaava se varmaankin oli, ei liikkunut mihinkään, täältä on pyörätiet olleet jo kuukausikaupalla auki revittyinä. Putket vain pilkottavat kuin paljastetut verisuonet.

Minä seisoin siinä ja tuijotin valoa. Mitä jos se olisikin ollut ambulanssi. Tullut minun takiani. Hakemaan pois, paareilla niin sanotusti jalat edellä. Eikö ambulanssi lähetetä paikalle silloinkin, kun potilaan voi enää vain todeta kuolleeksi? Minä näin sen tavattoman selvästi, tunsin, kuin elämäni olisi jaettu rinnakkaisiin versioihin ja olisin nyt nähnyt universumien seinän läpi, nähnyt sen version, jossa kaikki päättyi jo nyt. Minä olen ajatellut tätä ihan liikaa. Tuolloin minua jotenkin kylmäsi, sellainen tunne kun sanotaan, että on kylmä sisältä. Mutta ei minuun nyt mitenkään satu, en ole mielestäni surullinenkaan. Vain väsynyt, miten kovin väsynyt. Ja kyllästynyt. Eikö kaikki kuitenkin pyyhkiydy kuolemassa pois, sama se miten upea tai kurja elämä on ollut, jää vain olemassaolemattomuus? Elämä on vain turhaa vaivannäköä tässä välissä. Joskus toivon, että osaisin uskoa Jumalaan tai johonkin, vaikka ajatus iankaikkisesta elämästä kuulostaakin kammottavalta. Voisi silti olla helpompaa luottaa johonkin itseään suurempaan voimaan, antaa osa vastuusta jollekulle toiselle ja olla asiastaan järkkymättömän varma.

Mutta en minä osaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti