tiistai 26. huhtikuuta 2016

Onneksi on kissat

Kävin viikonloppuna kotona. Ennen takatalven iskua ehti olla pari ihanan aurinkoista päivää. Kissatkin tykkäsivät ulkoilla. Minulla on niiden kanssa ollessa aina kamera mukana, koska sen kerran kun kameraa ei olekaan käden ulottuvilla, joku ihan varmasti tekee jotakin ikuistamisen arvoista. Meidän pienet.

Yhden ystävyyden saa herkkupaloilla, toinen ryhtyy lojaaliksi, kun sen kanssa leikkii. Rakastettavia ja halittavia ovat kaikki, joskaan aina ne eivät ole halittavuudesta ihan samaa mieltä. Kevät on niistä ihanaa, kun ulkona alkaa olla lämmin ja kaiken maailman perhosia alkaa lennellä ja niitä voi jahdata. Yksi näistä - se jossa on keltaista ja valkoista - innostuu nähdessään linnun niin paljon, että alkaa kujertaa siivekkäälle, kuin muka voisi siten suostutella sen tulemaan saaliiksi.

Kyseinen lintu oli muuten västäräkki ja tästä kohtaamisesta on jo pari viikkoa. Kesä tulee.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Viikon biisi: Glowing Eyes



We all are stranger creatures than when we all started out as kids,
Culture forbids,
We have romantic fantasies about what dying truly is,
Fall off the grid.
Tämän kertainen viikon biisi on Twenty One Pilotsin järjestyksessä toiselta albumilta, omakustanteelta Regional at Best. Kyseinen levy on täynnä kappaleita, jotka aluksi ohitin vähän olankohautuksella, tylsinä ehkä. Mutta kun myöhemmin olen palannut albumin kappaleiden pariin, olen yllättynyt miten hyviä ne ovatkaan, miten syvälle niiden sanoitukset ja melodiat uppoavat. Glowing Eyes on yksi noista kappaleista.

Nyt viime päivinä tämä biisi on noussut mieleeni erityisesti sen ensimmäisen säkeistön (joka on ylhäällä lainauksena) vuoksi. Aloitetaan vaikka siitä, että satuin olemaan samassa huoneessa, kuin äitini joka katsoi parhaillaan Emmerdalea, tämä ei ole mitenkään epätavallista. Sillä kerralla näkemässäni pätkässä kuitenkin eräs hahmoista oli aikeissa tehdä itsemurhan ajamalla autolla jyrkänteen yli. En itse seuraa sarjaa, joten en tiedä syvemmin hänen motivaatiostaan tai edes kohtauksessa osallisten hahmojen nimiä. Itsemurhaa aikova hahmo oli jättänyt kotiinsa (kai se oli hänen kotinsa, luulisin niin) pöydälle rivin kirjeitä, itsemurhaviestejä tietenkin. Kaksi muuta miestä saivat näistä kirjeistä selville kolmannen aikeet ja ehtivät paikalle juuri ennen, kuin hän painoi kaasua. 

Se kohtaus jäi mieleeni. Ensinnäkin kirjeet pöydällä. Niin siistissä rivissä, puhtaan valkeat kuoret, viattoman näköisinä mutta maailmoja musertavia sanoja sisällään. Kauniisti kirjoitetut nimet kuorten päällä. Ne ovat tavattoman voimakas muistutus seurauksista ja siitä, että elämä ei lopu siihen vaikka yhden ihmisen elämä loppuisikin. Sellaiset kirjeet ikään kuin tuijottavat syyttävästi, kuin ultimaalinen passiivisaggressiivinen teko - katsokaa mitä minulle teitte, miksette olleet parempia minua kohtaan. Miten monet kerrat olen itse miettinyt, mitä kirjoittaisin sellaiseen kirjeeseen? Mutta ne ovat jääneet pelkän ajatuksen tasolle, sillä en minä siinä todellisessa tilanteessa halauaisi syyttää, en tiedä oikein miten tekoa selittelisikään saati pyytäisi anteeksi. Todellisessa tilanteessa minä vain haluaisin pois. Ajattelematta seurauksia. Itsekkäästi ajatellen, että tarina loppuu kun minä lopun. Viestit edustavat minulle jonkinlaista romantisoitua haavekuvaa, romanttista fantasiaa, vaikka kuolemassa ei mitään romanttista pitäisikään olla. Mikä meitä ihmisiä vaivaa, kun haluamme niin kovin romantisoida kuolemaa? "We all are stranger creatures than when we all started out as kids."

Toinen asia, joka Emmerdale-jakson pätkästä jäi asumaan päähäni, oli itse tilanne, jossa itsemurhaa aikonut hahmo oli ajamassa jyrkänteeltä, mutta joutuikin kohtaamaan ne kaksi muuta, jotka olivat tulleet estämään häntä. Ennen toisten tuloa nähtiin, kuinka autossa istuva mies tuijotti edessään aukeavaan kuiluun kyyneleet silmissä, selvästi valtavissa henkisissä tuskissa. Käsitin, että hän oli juuri menettänyt jonkun itselleen rakkaan eikä siksi enää halunnut elää. Mietin, miltä itsestäni tuntuisi, jos istuisin hänen paikallaan siinä autossa. Adrenaliinia pulppuaisi suonissani, kun kehoni yrittäisi kauhuissaan saada minut muuttamaan mieleni, miten kovasti ihmiskeho tahtookaan pysyä hengissä vaikka mieli olisi todennut elämisen turhaksi. Kenties pelkäisin hieman ja miettisin vielä kerran, onko jo nyt tosiaan sopiva hetki painaa lopeta peli -nappia. Kaipa minä olisin siihen mennessä jo päättänyt. Mutta niiden ohella näkisin itsessäni leviävän rauhan ja levollisuuden. Kohta ei tarvitsi miettiä ja pohtia, ei tarvitsisi katua, ei harmitella vaikka olisinkin tuhlannut hienoja mahdollisuuksia kuolemalla ennen aikojani. Ei tarvitsisi olla pahoillaan läheisille aiheutuvasta tuskasta. Surukin on pohjimmiltaan itsekäs tunne, mikä velvollisuus minulla on olla elossa vain, jotta jollekin toiselle ei tule paha mieli? Ei tarvitsisi kuin painaa jalka kaasulle ja painovoima tekisi loput. Se olisi hyvin simppeliä. Ehkä tämäkin kuva sai mielessäni romantisoidun fantasian piirteitä.

Yksi estämään tulleiden hahmojen argumenteista takertui aivoihini, hän viittasi juuri kuolleeseen henkilöön, jonka vuoksi itsemurhaaja aikoi itsensä murhata. Tämä huomautus meni jotenkin näin: "Ajattele *nimi tähän*ntä, haluisiko hän nähdä sinun kärsivän näin, haluaisiko hän että sinä kuolet?"

"Mitä väliä hänen ajatuksillaan on?" olisin minä vastannut. "Hän on kuollut ja minäkin haluan olla."

Sarjan hahmo ei sanonut niin. Hän vain painoi katseensa ja kasvojen tuska syveni.

Viime yönä näin unta, jossa yhden kirjoittamani tarinan päähenkilö ampui itsensä. Toisessa skenaariossa hänen ystävänsä ehti estää häntä vääntämällä käsiaseen itselleen. Toisessa ystävä ehti juuri parahiksi näkemään päähenkilöni ampuvan reiän päähänsä. Päähenkilöni oli nähnyt hänet, tyhjänä tunteista ja kykenemättömänä enää välittämään mistään - hän oli niin väsynyt, voi niin väsynyt - hän katsoi kauhistunutta ystäväänsä silmiin painaessaan liipaisinta.

but i'll kindly enter into rooms of depression,
while ceiling fans and idle hands will take my life again.

Tämä postaus on mennyt aikamoiseksi avautumiseksi. Enpä tiedä, jaksaako tällaista tekstin tulvaa kukaan lukea, mutta itsestäni tuntuu jotenkin puhdistuneelta. Mutta tämä jatkuu vielä. Yritänpä palata vähän enemmän viikon biisin pariin.

Glowing Eyes -biisissä ehkä vierastin aluksi sen iloista, ehkä jopa rempseän oloista melodiaa. Nyt se on iso osa kappaleen viehätystä. Tässä on helppo laulaa mukana. Tässä on tiettyä hällä väliä -asennetta. Jep, olen masentunut ja haaveilen kuolemasta, mutta mitäs siitä, elämä on, all you depressed people in the crowd, MAKE SOME NOISEEE!! Monesti saa lukea, kuinka mielisairauksilla ylpeily nähtävästi ärsyttää muita. Itse en ole sellaiseen ylpeilyyn törmännyt, mutta tämän kappaleen melodia antaa jonkin sellaisen, röyhkeän iloittelun ja yhteenkuuluvuuden tunnelman; oon vitun itsetuhoinen tänään, mikä meininki bitches?? Tai jotain. Ei niinkään suunnattuna terveille ihmisille vaan samankaltaisille, samoista ongelmista kärsiville. Kuitenkaan romantisoimatta itsetuhoisuutta tai antamalla kuvaa, että sellainen olisi tavoiteltavaa. En tiedä, onko selityksessäni mitään tolkkua. Mutta jos ajateltaisiin vaikka bileitä, jotka on tarkoitettu vain kovin itsetuhoisille ja masentuneille ihmisille, jotka eivät enää oikein jaksa välittää edes siitä että ovat itsetuhoisia ja masentuneita, sellaisiin bileisiin tämä kappale sopisi soitettavaksi.

Sisäpiirin tuntua vahvistetaan biisissä myös viittaamalla toisinaan "meihin" eikä pelkästään "minuun". Lisäksi tämä sisäpiiri etääntyy niin sanotusti normaaleista ihmisistä niinkin kauas, että me emme edes tunne ketään jolla menee hyvin, vaan tunnemme jonkun, joka tuntee jonkun jolla menee hyvin: "we all know somebody who knows somebody who's doing great, / i know some people who know people who are flying straight."

Ärsyttävää tai ei, minusta se on äärimmäisen virkistävää aina välillä.

Melodia pitää sisällään sanoituksia, jotka minuun osuvat äärimmäisen henkilökohtaisella tavalla. Siten syvällisesti kuunneltuna tässä on bileet kaukana. Tunnistan itseni äärimmäisen hyvin säkeistä: "i'm holding on to what i know, /and what i know, i must let go, / but i would rather play a song for the eyes to sing along."

On niin helppoa tarttua totuttuun, vaikka tietää sen olevan pahaksi. On helppoa linnoittautua kotiin päiväkausiksi ja poistua vain käydäkseen välillä kaupassa ja ehkä kirjastossa, jos niin paljon löytyy motivaatiota. On helppo jäädä vellomaan tekemättömyydessä, vaikka tietäisi sen aiheuttavan vain lisää huonoa oloa, lisää ahdistusta ja vievän normaalin elämän yhä kauemmas ulottuvilta. Sitä tietää, että olo paranisi, jos harrastaisi jotain, tekisi jotain rakentavaa, kohtaisi ihmisiä. Mutta paljon helpompaa on vain jäädä paikalleen. Motivaatio ja itsetunto ovat nollassa, epäonnistumisen pelko on suuri. Ja ne kaikki vain jatkavat vajoamista huonompaan suuntaan, kun vain yksin märehtii pahaa oloaan. Moni meistä varmasti TIETÄÄ, että tuollaisista huonoista tavoista olisi päästettävä irti, mutta takertuu niihin silti. Tästä syystä olenkin niin äärimmäisen kiitollinen Kulttuuripajalle, joka saa minut lähtemään kotoani tekemään jotakin luovaa mukavien ihmisten kanssa ilman suorituspaineita.

Mitä hohtavat silmät symboloivat? Ehkä mielemme demoneita, tiedättehän miten piirretyissä pahojen olentojen silmät loistavat pimeyden keskeltä? Niitä demoneja ja ongelmia, sairauksia, joihin on helppo takertua niiden tuttuuden vuoksi, vaikea irrottaa, vaikea joskus edes haluta irrottaa. Luin jonkun määritelleen, että masennus on sairaus, joka huijaa sinut uskomaan, ettet sinä mikään sairas ole ensinkään (tämän takia huomautukset masennuksen feikkaamisesta huomion vuoksi suututtavat minua niin paljon, meidän sisäiset demonimme eivät tarvitsisi yhtään lisäapua ulkopuolisilta). Toisekseen monet tietämäni mukaan pelkäävät jopa masennuksesta irrottamista, koska eivät edes muista mitä olivat ennen masennusta - tällöin masennuksesta eroon pääseminen tuntuu helposti tarkoittavan, että ei itse ole mitään, ilman masennusta en ole mitään. Ehkä silmät symboloivat tätä. Tai sitten jotain muuta. Jokaisen tulkinta on yhtä oikein.

Tämä kappale on karun samaistuttava ja suorastaan hilpeän laulettava. Olen iloinen, että löysin sen uudelleen, vaikka en aluksi edes erityisemmin pitänyt siitä.

Kiitos, jos jaksoit kahlata läpi koko postauksen, jota eivät edes kuvat kevennä. En halunnut alkaa väkisin keksiä mukaan tungettavia kuvia, enemmän tai vähemmän aiheen vierestä.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Kirjarasiataiteilua sekä lyhyesti ikkunagalleriasta


Kiva, luova tekeminen jatkaa aikani viemistä muun muassa bloggaamiselta. Kulttuuripajan ikkunagalleriaa varten olen väsännyt kirjarasioita, maalausta yhden runonkin... Olen kai maininnut ikkunagalleriasta ainakin ohimennen, mutta sehän siis on katseltavissa 2.5. - 30.5. ja se löytyy Tampereelta osoitteesta Itsenäisyydenkatu 23. Näyttelytyöt ovat tosiaan ikkunassa ja niitä katsellaan jalkakäytävältä, mitään pääsymaksua ei siis tietenkään ole ja galleriaa saa tulla katselemaan siihen kellonaikaan kuin huvittaa (jos suunnittelet tulevasi yöllä, ota taskulamppu mukaan, sillä töitä ei ole mitenkään erikseen valaistu).

Tulkaa ihmeessä katsomaan. Teema on "Minun mielestä".

Kirjarasioita on muuten ollut jopa yllättävän hauska tehdä Kulttuuripajalla. Minulta on niitä tulossa näyttelyyn toistaiseksi kolme. Niiden lisäksi olen askarrellut yhden itselleni korurasiaksi. Siitä tuli oikein soma vaikka itse sanonkin.

Vuorasin rasian sisuksen mustalla sametilla ja sitä vasten halvat, lähinnä tavaratalojen koruhyllyistä peräisin olevat koruni näyttävät jo suorastaan eleganteilta. On ihanaa, miten paljon eri materiaaleja rasioiden tekoon on tarjolla. Kankaita, pitsejä, maaleja, tilpehööriä... Melkein mitä ikinä mieleen voi tullakaan. 

Kirjat ja teksti ovat mielestäni esteettisesti erittäin miellyttäviä. Toisin sanoen kauniita. Tämä pieni kirjarasia sopii nätisti isäni tekemän korupuun kaveriksi. Kaikki korut eivät puuhun mahtuneet tai niitä ei saanut kunnolla pysymään. Rasialle siis oli tarvettakin ja siitä tuli nyt myös nätti lisäys huoneeseeni.

Yksi viikon biisi ehti nyt jäädä välistä kaiken touhottamisen keskellä. Muutenkin blogini postaustahti on vähän sellainen, että ehkä siirryn tekemään biisipostauksen joka toinen viikko. Ei sitten koko blogi olisi kohta pelkkää viikon biisiä.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Vesikellot


Kaarnaiset käsivarteni,
ne autereiset aamut.
Miten karhea olikin.

Havun tuoksu, mäntysuopa?
Aukeaa kuin
haava.

En minä tätä pyytänyt.

Oliko pakko mennä puhkaisemaan
se muistojen turpea vesikello?

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Viikon biisi: Walking On Sunshine



Now I'm walking on sunshine, whoa
I'm walking on sunshine, whoa
I'm walking on sunshine, whoa
And don't it feel good
Hey, all right now
Joku ehkä jo ihmettelee, mitä tällainen ylipirteä rallatus tekee minun blogissani, mutta antakaas kun selitän! Pohtiessani kulunutta viikkoani totesin juuri tämän kappaleen kuvastavan sitä mainiosti. Ei sillä, että koko ajan olisi ollut pelkkää iloa ja auringonpaistetta. Ensin ajattelin tämän kappaleen sopivan elämääni ehkä korkeintaan ironisesti, sitten mietin asiaa vähän enemmän.

Tämän biisin kanssa juttu on se, että se tosiaan on aivan ylipirteä, niin iloinen, että ihan hengästyttää. Sopivassa mielentilassa kuunneltuna se tuo hymyn huulille (varsinkin, kun se mielessäni yhdistyy Supernaturalin Charlie Bradburyyn), mutta liika kuuntelu alkaa väsyttää. Biisi saattaa jopa käydä hermoille. Ei tuolla tavalla jaksa fiilistellä kovin pitkään, ei silloinkaan kun itsellänikin meni vielä paremmin. 

Tällä viikolla olen tosiaan käynyt Kulttuuripajalla hyvin ahkerasti. Olen käynyt ryhmissä Kirjasta taidetta, Mixed Media Art, Kuuntele kirjallisuutta, Luova kirjoittaminen, Maalaus ja pari kertaa kokoontuneessa Leffaryhmässäkin. On ollut hurjasti ideoita ja inspiraatiota, niin paljon, etten olisi malttanut kotiinkaan lähteä pajan sulkeutuessa. Kotonakin olen mietiskellyt toteutettavia projekteja, suunnitellut toukokuussa pidettävään ikkunagalleriaan sopivia töitä, olen melkein ratkennut liitoksistani kaikessa tässä luovuuden huumassa ja iloisessa energiapyörteessä. Minulla on kaiken kaikkiaan ollut hyvin iloinen viikko, I'm walking on sunshine, ja ihan kirjaimellisestikin on ollut aurinkoista ja sekin on tuntunut hyvältä.

Ryhmät ovat alkaneet yleensä kymmeneltä tai yhdeltätoista aamupäivällä, mikä on minulle melko aikainen ajankohta, unirytmini on pitkään ollut päin honkia. Tuohon pitää tietenkin varata vielä aikaa heräämiselle, aamutoimille, ja Hervannasta Arttelille ryömimiselle. Aikaiset herätyksetkään eivät oikein haitanneet, kun minua kiskoi pajalle into päästä askartelemaan ties mitä taiteeksi mahdollisesti kutsuttavaa.

Loppuviikosta olin kuitenkin jo hyvin väsynyt. Samanlaista väsymystä kuin tulee, jos tämän postauksen biisiä kuuntelee repeatillä turhan monta kertaa. Perjantaina olin kotona ehkä neljän aikoihin iltapäivällä, menin suoraan päiväunille, mitä teen kovin harvoin. Aprillasin itseäni, että pienten torkkujen jälkeen nousisin ja leipoisin sämpylöitä ja tekisin ehkä ruokaa, mutta herätessäni olikin jo pimeää. Kännykän kello kertoi, että kello oli yli kymmenen illalla. Olin edelleen uninen. Torkuin ehkä hetken lisää, ennen kuin päätin nousta ylös pestäkseni hampaat ja vaihtaakseni yövaatteet päälle. Ja painuin takaisin pehkuihin. En minä ole tainnut koskaan niin pitkää aikaa nukkua. Koko päivä oli ikään kuin aprillausta; lol ei tässä mitään päivää olekaan, skippaa suoraan huhtikuun toiseen. Ei sillä, nukkuminen on ihan kivaa, näin tosin vähän outoja unia, mutta sekin on ihan kiinnostavaa.

Ideoiden ylipursunta on pitänyt minut liikkeessä. Joskus iltaisin unta odotellessa on ehtinyt päähän lipua ajatus sen näpertelyn merkityksettömyydestä ja väsymys, mutta kohta taas mahdollisuus toteuttaa itseäni taiteellisesti on pyyhkäissyt sen harmauden yli.

Eikä kenties liiallisestakin touhottamisesta sikäli ole syyttäminen Kulttuuripajaa, että ryhmissä ei ole oikeastaan mikä pakko edes tehdä mitään. Voi ihan vaikka istua hiljaa paikoillaan, jos siltä tuntuu. Ennemminkin minusta pääsee nyt vihdoin purkautumaan vuosiksi kahlittu into taiteilla kaikenlaista. Olen oikeastaan aina pitänyt tämänlaisesta puuhastelusta, koulussa rakastin kuvistunteja. Mutta lukion jälkeen ja astuttuani opiskelijan hohdokkaaseen elämään, sellaisen puuhastelun mahdollisuudet ovat käyneet kovin pieniksi. Minulla ei ole ollut varaa ostaa maalaustarvikkeita tai hienoja askartelupaperilajitelmia, tai muitakaan sen kailtaisia juttuja. Nyt Kulttuuripajalla on käytössä valtavat määrät ihania materiaaleja ja aivan ilmaiseksi! Miten siinä muka pitäisi olla sekoamatta kaikista ihanista mahdollisuuksista ja ideoista? Miten siinä muka pitäisi pysyä nahoissaan?

Tällaisissa merkeissä minun viikkoni on siis kulunut. Walking On Sunshine on kappale, joka piristää ja pistää hymyn naamalle sopivasti soitettuna, mutta en jaksaisi sitä jatkuvasti kuunnella. Luulisin ja toivoisin, että myös luovuusvimmani asettuu sopivaan mittakaavaan, kun pikkuhiljaa köyhäilyn aiheuttamat patoumat pääsevät purkautumaan. Minusta on ihanaa, kun vihdoinkin on ideoita ja sen lisäksi mahdollisuus toteuttaakin niitä, mutta ehkä liika vauhti on liikaa, minulle siis ainakin. On upeaa, jos joku jaksaa kävellä auringonpaisteessa jatkuvasti, iloisena ja pirteänä, mutta itselleni se näyttäisi olevan ainakin toistaiseksi turhankin akkuja kuluttavaa. 

Se on sanottava vielä, että Kulttuuripajan ansiosta tuntuu, että tästä vuodesta todella on tulossa aurinkoisempi, toivon ja tervehtymisen vuosi, minun orvokin vuoteni.

Sopivasti auringonpaistetta ja pilvisäätä sinne teille itse kullekin!

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Auringonpaisteen mahdollisuus

Disparition: Eliezer's Waltz


Tällä viikolla en ole ehtinyt bloggaamaan siksi, että olen ollut niin iloinen. Olen ollut innoissani erinäisistä luovista projekteista, joita Kulttuuripajalla on tehty, ja ensimmäistä kertaa sitten lukion (josta valmistuin keväällä 2012) tuntuu että minulla saattaa olla kavereita. Minultahan siis jäi yhteydenpito lukiokavereihin, koska inhosin itseäni niin paljon, että vakuutuin viestieni - joita en koskaan lähettänyt - olevan heillekin pelkkä riesa, yhteydenpito kuivui kasaan. Yliopistosta tai muuten uudesta opiskelukaupungista en ole saanut uusia kavereita pitkälti samasta syystä; minä en itsekään haluaisi olla kanssani, miksi joku muu sitten haluaisi? Eristin itseni, jotta muiden ei tarvitsisi nähdä sitä vaivaa. Mutta Kulttuuripajalla on helppo olla. Olen yllättänyt itseni sillä, miten helppoa on ollut alkaa jutustella, laskea leikkiäkin, vitsailla. Vertaisohjaajat ja muut kävijät ovat olleet aivan ihania, ottaneet huomioon, aloittaneet jutustelun kunnes itsekin on alkanut tuntea olonsa tarpeeksi mukavaksi ja turvalliseksi, jotta uskaltaa jopa puhua ilman, että ensin joku muu puhuttelee. Minun on itsenikin joskus vaikea uskoa, miten paljon Kulttuuripajalla käynti on minua auttanut.

Eräs pajan ulkopuolella toteuttamani projekti on ylhäällä olevassa kuvassa näkyvä, lasiseen kynttilälyhtyyn istutetuttu sitruunamelissa. Yrttien kasvattaminen on minua pitkään kiehtonut ajatuksena. Tässä hiljattain olin vanhempieni ja siskoni kanssa kirpputorilla, jolta löytyi tuo lasinen lyhty. Isän idea oli, että sehän sopisi pieneksi kasvihuoneeksi, kehotti ottamaan, maksoi sen vielä puolestani. Mietin jonkin aikaa, mitä siinä kasvattaisin, lopulta päädyin sitruunamelissaan.

Luin netistä, että sitruunamelissa kannattaa lisätä pistokkaana, juurtuvat kuulemma oikein hyvin. Lidlistä löytyi ruukussa kasvava sitruunamelissa, josta napsin vesiastiaan muutaman pistokkaan. Oli iloinen yllätys, kuinka hyvin lupaus tehokkaasta juurtumisesta pitikään paikkansa; kun tänään valikoin pistokkaan istutettavaksi, siinä oli melkein varren itsensä pituiset juuret. Leikkasin jugurttipurkista kukkaruukun, joka juuri ja juuri mahtui lyhtyyn sisään. Toivottavasti minun pikku taimeni lähtee kasvamaan.

Kotoa vanhempien luota sain myös lekasoraa, jota laitoin lyhtyyn, kunnes jugurttikuppiruukku peittyi. Tästä tuli ihan nätti. Tiputtelin vielä tuohen suikaleita koristeeksi. Estetiikkaan sopi mielestäni vielä mainiosti pari pöllökoristetta, joista lasinen kuului mummoni kokoelmiin ja toinen löytyi kirpparilta samalla kertaa kuin lyhtykin.

Tällä hetkellä minä elän pitkälti fiilistelystä. Sitruunamelissan taimi toivottavasti tuo taas lisää positiivista energiaa huoneeseeni. Nyt kun huhtikuu on täällä ja aurinkokin ilahduttaa läsnäolollaan.

Tänä vuonna valon lisääntyminen ei korostakaan omaa väsymystäni vaan antaa minulle energiaa. Olen kuin kasvi, joka kääntää kasvonsa auringonsäteen ihanaan lämpöön, juo sitä, nauttii.