maanantai 30. toukokuuta 2016

Viikon biisi: Car Radio



Oh my, Too deep
Please stop thinking
I liked it better when my car had sound

There are things we can do
But from the things that work there are only two
And from the two that we choose to do
Peace will win
And fear will lose
Viikon biisi -postauksen olisi aikataulun mukaan kuulunut tulla jo eilen, mutta otettakoon tämän kerran aikataulut yhtä vakavasti kuin VR tai useimmat bussit. On tähän syykin, miksi tämä kappale on juuri tänään erityisen ajankohtainen elämässäni, mutta palatkaamme siihen hieman myöhemmin.

Car Radio oli ensimmäinen kappale, jota kuuntelin Twenty One Pilotsilta. Rap-vaikutteidensa vuoksi kului jonkin verran aikaa, ennen kuin todella lämpenin tälle kappaleelle, mutta hiljalleen se tapahtui kuten myös vähitellen tapahtunut siirtymiseni mentaliteetista "hyi joku rap" siihen, että lopulta huomasin pitäväni kyseisestä musiikin alalajista ja siitä vaikutteita ottavista kappaleista.

Tarinan mukaan tämä kappale syntyi, kun Tylerin - joka mm. laulaa ja kirjoittaa biisit - autosta oli aivan oikeasti varastettu autoradio. Kappale tämän mukaan syntyi niistä ajatuksista, joita hänen mielessään pyöri hiljaisessa autossa ajaessa. Tämä ei kuitenkaan estä tulkitsemasta tekstistä muitakin merkityksiä kuin konkreettisen radiovarkauden, ja esimerkiksi minä olen löytänyt ja löydän tästä kappaleesta paljon ja omassa elämässäni syvällisiä merkityksiä. 

Siihen aikaan, kun aloin kuunnella tätä nimenomaista kappaletta, olin vielä omasta mielestäni melko hyvässä kunnossa henkisesti. Tai ehkä en sittenkään, itsetuntoni oli hiljattain saanut verisen ruhjeen epäsuotuisasta työjaksosta, jonka päätyttyä kotiin palatessani vietin loput vapaaehtoisesti pitämästäni välivuodesta pelkästään kotona. Asuin vielä vanhempien luona aivan täysin, en ollut siis vielä ottanut vastaan opiskelupaikkaa Tampereen yliopistossa. Halusin vain hautautua sänkyyn, nukkua naurettavan pitkään ja vain olla. Koin ansaitsevani tuon kaiken jo mainitun epäonnisen kolmekuukautisen jälkeen, se oli ansaittua lepoa, ehkä olikin. Mutta tuohon väsymykseen liittyi myös murskattu pystyvyyden tunne, pelkäsin jo jokseenkin tulevaisuutta tuosta syystä, olin vielä ujompi ja sulkeutuneempi kuin aikaisemmin. Olen aina ollut hiljainen ja ujo uusien ihmisten kanssa, mielelläni välttänyt uusia sosiaalisia tilanteita tai esiintymistä, mutta ei se minua rajoittanut, kykenin hoitamaan tarvittavat asiat pienestä jännityksestä huolimatta. Mutta työjakson jälkeen koin olevani vain kertakaikkisen surkea tapaus, joka vain ärsyttäisi muita ja jota vieraat ihmiset kuitenkin pitävät naurettavana.

Tästä on siis jo reilu kolme vuotta aikaa. On hankala palauttaa luotettavasti muistiin, mitä tuolloin mieleni sisässä tapahtui. Mutta Car Radio tuntui heijastelevan sitä sotkua, joka minusta oli tulossa, tajusinpa sotkua tarkoin vielä silloin tai en. Pikkuisen myöhemmin tulin siihen tulokseen, että Car Radio kuvaa loistavasti omaa kokemustani masennuksen alkamisesta. Ja millä kaikilla sanoilla minun pitäisi tätä ongelmavyyhtiäni kuvata.

Se tuntui juuri siltä, kuin turvallinen turruttava taustahäly olisi loppunut ajatusteni taustalta. Äkkiä oli aivan liian paljon tilaa epämiellyttäville ajatuksille, liian syvälle kurottaville ajatuksille, epäilykselle. Pystynkö minä tähän sittenkään, elämään? Aikuisten oikeasti, koska aikuinen minusta pitäisi olla tulossa? Epävarmuuteni ruokki kielteistä käsitystä tulevaisuudesta, se nostatti mukanaan toivottomuutta ja lannistumista. Ja mitä väliäkään tällä kaikella on, jos tarkkoja ollaan, eikö elämä ole loppujen lopuksi täysin turhaa, kun oikein miettii? Too deep, please stop thinking! Turvallinen perusoptimismi oli katoamassa, en ehkä osaa, tai pysty tai voi. I hate this car! Mikäli auto tässä kohtaa tulkitaan vaikka elämän vertauskuvaksi. Tai ehkä oman kehon, jossa pitää tämän elämän läpi ajaa.

Olen inhonnut ajamista autokoulusta lähtien. Fiksumpi olisi ehkä liikenteessä puikkelehtimisen pelon huomattuaan jättänyt kortin suorittamisen siihen. Minä en ja kaduttaa, että niin paljon rahaa kului muoviläpyskään, jota käytän enää lähinnä henkkarina. Olen asunut maalla koko pienen ikäni, sellaisten kapeiden ja mutkaisten teiden päässä kaikesta, että omaa autoa tarvittiin, jos halusi mennä mihinkään muuten kuin ehkä kouluun, jonne meni pari bussia aamulla ja iltapäivällä yksi tuli takaisinpäin, arkipäivinä. Sen tähden ajokortin suorittaminen oli minulle aina tuntunut itsestäänselvyydeltä. Totta kai hankkisin ajokortin, sehän vain kuuluu aikuisuuteen. Se oli sitten ensimmäinen aikuisuuteen liittyvä asia, jonka suhteen olin luottanut olevani kykeneväinen, kun sen aika tulisi. Osaanhan minä ajaa, tai ainakin osasin, kun niin tein viimeksi, mutta pelkään sitä niin julmetusti, että vältän viimeiseen asti. Olin aina luottanut, että vaikka jokin tulevaisuudessa odottava asia tuntuisi vaikealta ja pelottavalta, suoriutuisin niistä aina kunnialla, kun sen aika tulisi. Yläasteella pelkäsin lukiossa odottavia ylppäreitä, mutta luotin tietojeni ja taitojeni karttuvan jäljellä olevien vuosien aikana niin, että selviäisin siinä missä muutkin, ja todennäköisesti keskiarvon paremmalla puolella, sillä jo tuolloin minulla oli yli ysin keskiarvo. Ylppäreiden kohdalla luottamus piti. Samaa luottamusta olin tottunut tuntemaan ylipäätään tulevaisuutta, aikuisuutta, yliopistoa, omillaan asumista ja kaikkea tuota kohtaan. Kun se luottamus särkyi, minun metaforinen autoradioni varastettiin. Jäljelle jäi vain epäilykselle ja alakulolle tilaa jättävä hiljaisuus.

Tuon epämääräisen pelon ja pessimismin hiljalleen kehittyessä täysipainoiseksi masennukseksi, kokemukseni tämän kappaleen sopivuudesta tilanteeseeni vahvistui. Mitä on ajaa pitkiä matkoja autolla ilman musiikkia? Tylsää ja ikävää, aika käy pitkäksi, alkaa toivoa pääsevänsä jo perille. Mutta miten elämässä päästään perille? Lopullinen päätepysäkkihän on kuolema, ja ainahan voi valita oikotien eikö vain? Miksi kuluttaa aikaansa tappavan tylsällä ajomatkalla, kun yhtä hyvin voisi olla jo perillä? Jos olisi radio, jota kuunnella, matka sujuisi joutuisasti, ohjelma voisi olla niin mielenkiintoista, ettei edes haluaisi matkan päättyvän. Voisi fiilistellä kauniita maisemia musiikin soidessa. Sen sijaan minun mielessäni olikin yhtäkkiä jäljellä enää yksitoikkoinen hurina metaforisen auton niellessä kilometrin toisensa jälkeen renkaidensa alle, ajaminen tuntuu raskaalta vaikka kaikki muut näyttävät suorastaan nauttivan roadtripeistään. Avainsanana "näyttävät", koskaan ei tiedä. Ja jos ikävystyminen välillä väistyykin, sen tilalle ovat vain tulossa ne kiusaavat ajatukset. I could pull the stearing wheel.

Muistan muuten ajatelleeni niinkin, että voisin kiskaista ohjauspyörästä ja lennättää auton pöpelikköön. Tämä ei kai ole täysin epätavallista edes niille, jotka eivät vakavissaan ole itsetuhoisia. Vähän samanlainen "mitä tapahtuisi jos" -tunne kuin korkeilla paikoilla esiintyvä mielijohde hypätä. Niitä ei ole tarkoitus toteuttaa. Miten vakavissani minä olen miettinyt ratin kiskaisemista? En tiedä.

Sometimes quiet is violent / I find it hard to hide it. Alkuun minä piilottelin sitä kaikkea itseltäni. Minä en ole sellainen ihminen, joka sairastuu mielenterveysongelmiin ja tarvitsee sellaiseen hoitoa. Minä olen aina ennenkin pärjännyt. Nykyisin minä piilottelen sitä edelleen vanhemmiltani, sillä en tiedä miten myöntäisin heille olevani se ihminen. En pelkää tulevani millään tavalla tuomituksi, en vain tiedä miten olla, jos he tietäisivät. Olen aina pelännyt rikkoa minulle annettuja odotuksia ja oletuksia. Itse olen nekin suureksi osaksi rakentanut, mutta se ei tee ongelman purkamisesta helpompaa. Viime aikoina olen joutunut suoraan valehtelemaan esimerkiksi opintojen etenemisestä, ja olen alkanut tuntea sen vaikeaksi. Pahinta on oikeastaan, että kysymykset "Ja opinnoissa menee kaikki hyvin?" esitetään minulle niin aidon välittävästi. Kuulee selvästi, että minusta ja voinnistani välitetään, olen toki aina tiennyt että minua rakastetaan sitä ei ole tarvinnut epäillä, mutta sitä vilpittömyyttä vasten on vaikea sanoa "Joo, siinähän se" ja hymyillä perään, ja silti teen niin. Tämä menee jo aiheen viereen enemmän kuin aiheeseen itseensä, mutta menköön.

Car Radio on myöskin rytmiltään ja melodialtaan onnistunut. Se alkaa hitaana ja melko hiljaisena, laulussa ja musiikin soljunnassa on samaa turtumusta ja väsymystä, jota olen tuntunut. On ikään kuin väsynyt välittämään enää, mitä mielestäni kuvaa myös hyvin se, että Tyler ajaa videolla hiuksensa pois, hitaasti melkein uniseen tahtiin samalla laulaen. Näissä kohdissa ei minusta ole havaittavissa kipua tai raastavaa toivottomuutta, vain niiden jättämä väsymys. Haikeutta tunnelmassa on, mutta jotenkin kuulasta. Olen tainnut joissain postauksissani kuvailla sen hetkistä olotilaani jotenkin surullisesti, kuolemaa kaipaavaksi, mutta niin, ettei minuun oikeastaan satu. Minuun ei satu enää, mutta tunnen oloni jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla surumieliseksi. Sellainen tunnelma minulle välittyy tässä kappaleessa.

Kunnes loppupuolella musiikin volyymi nousee, rytmi muuttuu kiihkeämmäksi, näemme videolla aluksi liikkumattoman yleisön yltyvän tanssiin, Tyler crowdsurffaa maski päässään Joshin takoessa rumpuja. Musiikki saattaa olla jopa aavistuksen liian lujalla, riippuen millä volyymilla alkua on kuunnellut. Hetken on vain tuo pauhaava musiikki, ei sanoja. Kun sanat palaavat, "now i just sit in silence" ei ole enää vain lakonisen hiljainen toteamus vaan se huudetaan täydellä voimalla. 

Tutkittuhan on, että kovalla volyymilla soitettu musiikki voi lievittää stressiä ja ahdistusta sulkiessaan muun maailman pois. Tuo hurjistunutta energiaa sisällään pitävä kohta Car Radiossa toimii minulle juuri näin. Siinä musiikki yltyy niin kovaksi, että jos mielessä pyörikin ikäviä ajatuksia tai ajatuksia ylipäätään, ne on tuon kohdan ajaksi jätettävä mielestä, niille ei vain ole tilaa.

Ja sitten palaamme hiljaisempaan, rauhalliseen musiikkiin ja mantramainen säkeistö toistuu vielä kerran. Videolla esiintymistila on tyhjä. Bileet ovat ohi. Arkeen on palattava aina, sitä voi paeta ja kenties peittää kaikenlaisen puuhastelun alle, mutta ennen pitkää väsymys ottaa kiinni. Väsymys ja hiljaisuus.

I ponder of something great
My lungs will fill and then deflate
They fill with fire
Exhale desire
I know it's dire
My time today

I have these thoughts
So often I ought
To replace that slot
With what I once bought
'Cause somebody stole
My car radio
And now I just sit in silence

Tätä pätkää olen myös kerrannut enemmän kuin yhdessä unessani.

Muun muassa näiden asioiden vuoksi minua harmittaa, kun joku ensin kertoo kappaleen merkityksestä itselleen, ja vastaukseksi todetaan, että tämä tarkoittaa vain sitä, kun Tylerin autosta varastettiin radio. Tällaisen sanavaihdon olen nähnyt ainakin biisin youtubekommenteissa, joita ei tietenkään pitäisi mennä lukemaan. Haluan kuitenkin vielä painottaa, että kappale voi olla sekä tarina konkreettisesti varastetusta radiosta että jotain syvällistä ja vertauskuvallista. Musiikki ja runous ovat siitä hienoja asioita.

Entä miksi tämä kappale on minulle juuri tänään ajankohtainen? Siitä huolimatta, että siihen liittyvät muisteluni yltävät ihan vuosienkin taakse? Tämän takia:

Se on vihdoinkin totta.

Vaikka Car Radio tarjoaakin ainakin minulle paljon heijastuspintaa juuri synkempiin aikoihin ja tunnelmiin, siinä on kuitenkin perustavanlaatuisena osana toivo. Peace will win / And fear will lose. Asiat eivät ehkä juuri nyt ole täysin kunnossa, mutta vielä joskus, jonakin päivänä voi kaikki olla taas ihan hyvin.

lauantai 28. toukokuuta 2016

Puutarhuri, pomminrakentaja


Mistä lähtien ovat verisuonteni siniset joet niin selkeästi läpi ihosta kuultaneet?
Mistä lähtien olen niitä tuijottanut, 
kuin paraskin keskiyön peto?

Katsellut kuin elokuvan pomminpurkaja,
miettien, mikä on se oikea johto katkaista.

Pommiko minusta on tullut?
Annan niiden kasvaa puuksi.
Sillä puiksi meidän on jälleen tuleman.

Eikö minulla parempaa tekemistä ole kuin luoda pakkomielle verisuonistani?
Ja sotkea kädet tussilla, vaikka lapsena en
uskaltanut, ne olivat aivan toiset lapset, jotka
piirsivät maailmoja käsiinsä, äidit olivat kieltäneet,

minua ei tarvinnut edes kieltää.
Ei se ole enempää ajanhukkaa kuin mikään muukaan.

Jos levitän käteni oikein leveälle,
annan sormieni taipuisien oksien kasvaa,
laskeutuisitteko, linnut, minunkin iholleni laulamaan?

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Mitä täällä tapahtuu?


On sunnuntai, ei minkäänlaista erityistä ohjelmaa päivälle, ei mitään velvollisuuksia. Silti herätessäni kännykän kello näytti aikaa 8:58, eikä minua enää nukuttanut. Napsautin radion päälle ja loikoilin vielä jonkun puoli tuntia, mutta vain loikoilun ilosta. Tämä tulee nyt ihmiseltä, jonka unirytmi kääntyy loma-aikoina niin, että aamu tarkoittaa iltapäivää ja ilta on noin kolmelta yöllä. En muista, milloin olisin viimeksi vapaaehtoisesti ja ilman ulkoista syytä noussut ennen kymmentä. Mutta tänään sen tein. Nousin ja ulkona odotti kaunis, aurinkoinen päivä. Join kaikessa rauhassa aamukahvia ihanasta lehmäkupistani ja annoin raikkaan ilman virrata sisään miniparvekkeen ovesta. Ei sitä oikeastaan voisi parvekkeeksikaan sanoa, vaikka ranskalaisen parvekkeen nimellä onkin asunnon tiedoissa. Ennemminkin se on ovi, jonka takana on metallikaide.

Lehmäkuppia minun ei muuten pitänyt edes ostaa. Kävin kirpputorilla vanhempieni kanssa ja ennen sinne lähtöä vannoin, etten osta yhtäkään uutta mukia tai muutakaan juoma-astiaa. Niitä on jo ihan tarpeeksi yhden ihmisen tarpeisiin, hyvä kun mahtuvat kaappiinkaan. Ihmettelin ääneen, miten mukit ovatkin kirpputoreilla niin kovin houkuttelevia, tai muuallakin, sitä näkee jossain kauniita mukeja ja iskee kova halu ostaa omaksi. Ovatko muut huomanneet itsessään samaa, vai olenko se vaan minä? Joka tapauksessa kirpputorilla käveli vastaan tällainen ihana kuppi, suuri kuin soppakulho. Oli se pakko ostaa. Halpakin oli. Se on tehnyt minut iloiseksi useaan otteeseen, tänäkin aamuna. Kivasta mukista juotu lämmin juoma muuten on mainio apu alakuloon.

Kahvia juodessa katselin alas aurinkoiseen maisemaan. Päässäni käväisi ajatus; nyt on kesä. Tänään minulla on paljon aikaa tehdä, mitä vain haluan, olen vapaa. Ihan kuin pitkästä aikaa tuntisin samaa kesälomatunnelman huolettomuutta kuin peruskoulussa, kai vielä lukiossakin.

Lapseksi olen itseni nyt vähän tuntenutkin. Olin eilen kaverin kanssa kaupungilla (minulla on kaveri, jonka kanssa voi käydä kaupungilla?) ja muun muassa tuli käytyä Sokoksella. Sinne mentiin syömään salaattia, mutta tuli myös huomattua, että aikuisten värityskirjoja oli myynnissä puoleen hintaan. En ollut itse vielä ehtinyt tähän muoti-ilmiöksikin nousseeseen asiaan tutustua, mutta se on hieman kiehtonut. Selailimme kirjoja, eräässä pinkassa oli Jenni Tuomisen Unessakävelijä-kirjoja. "Väritettävä kuvakertomus", sanoo takakansi, ja "Se on matka 1800-luvun goottilaisiin maisemiin, villiintyneisiin puutarhoihin, tyrskyisille merenrannoille, usvaisille nummille ja unen rajamaille." Sellaisesta minä pidän. Kauhuromanttisista näkymistä, 1800-luvun tyylisistä musteen piirustamista maailmoista. Unista. Värityskirja tuntui pitävän sisällään ihan oman maailmansa, johon teki mieli upota mukaan. Jollain tapaa se toi mieleeni Edward Goreyn sarjakuvat tai kuvakertomukset, joista olen lukenut teoksen Sekopäiset serkukset ja muita tarinoita. Voin suositella. Mutta värityskirjan siis ostin itselleni, alennuksen jälkeen hintaa jäi kymmenen euroa ja kirja oli vielä sieltä paksuimmasta päästä joten tekemistä kyllä pitäisi riittää pitkäksi aikaa.

Värityskirjan ostaminen ei sinänsä tuntunut minusta lapselliselta. Sen sijaan kotona kirjaa hypistellessäni ja alkaessani värittää, minusta tuntui kuin olisin ollut lapsi, joka on saanut hienon synttärilahjan. Värityskirjat ja muut sellaiset eivät olleet mitenkään epätavallisia lahjoja, kun olin pieni, jonkinlaista samaa viehätystä tunsin tämän kirjan äärellä. Kuvat ovat hienoja, minulla on paljon kauniin värisiä kyniä käytössä. Värittäminen on viehättävää ja samalla autuaan turhanpäiväistä hommaa. Se ei tähtää tuottamaan mitään muuta kuin ajankulua. Tai toki väritetyistä kuvista voi sinänsä tulla taidetta, mutta tekemisessä on kuitenkin ihan erilainen tunnelma kuin jos itse alkaisi alusta alkaen piirtää kuvaa. Joku on hahmotellut jo valmiiksi, piirtänyt rajat, joiden sisältä värittää. Ajatukset ovat vapaat kulkemaan millaisia ratoja haluavat, voi kuunnella radiota tai musiikkia ilman varsinaisen "työn" häiriintymistä. Kovin paljoa keskittymistä ei vaadita, mutta tarpeeksi kuitenkin, että pysyy kiinnostuneena pitemmänkin aikaa. Se on mukavaa. Nykyään tulee aivan liian paljoa tehtyä jotakin, missä tavalla tai toisella on oltava tuottelias, saatava valmiiksi, tultava paremmaksi, kehityttävä. Kehittyminen on tietenkin tärkeää, mutta joskus on kivaa olla vain viisivuotias, joka istuu lattialla kynien ympäröimänä ja vain värittää uppoutuneena omaan mielikuvitusmaailmaansa.

Kunhan olen 4.6. käynyt vielä juttelemassa psykologin kanssa, lähden kesälomalle vanhempieni luo, maalle, kotikotiin. Mielessäni väikkyy jo romanttisia kuvia kuinka istun värityskirjani kanssa nurmikolle levitetyllä viltillä kesäisen puutarhan ympäröidessä minut, villien ja istutettujen kukkien tuoksuessa, mehiläisten surinan ja linnunlaulun soidessa kaikkialla. Lämmin tuuli hyväilee, koko luonto on elinvoimaisen vihreä kaikkialla, minne vain katsonkaan. Kissa tulee välillä katselemaan uteliaana touhujani. Kesä on tullut eikä se lopu koskaan, niin kuin lapsuuden kesät.

perjantai 20. toukokuuta 2016

Missähän olisit, jos et olisi ruvennut käymään Kulttuuripajalla?


Olen nyt jättänyt jälkeni Kulttuuripajalle. Tai pajaan? Olin tänään siellä maalaamassa työhuoneen seinää muutaman muun kanssa. Luvallisesti siis. Ainoastaan yksi meistä oli kai kerran maalannut jotain seinäntapaista, muilla - mukaan lukien minulla - ei ollut hiukkaakaan aiempaa kokemusta asiasta. Ei siinä auttanut kuin alkaa sutia väriä seinään. Meillä oli suunnitelma monivärisestä liukuvärjätystä seinästä, mutta jouduin itse lähtemään ennen kuin homma oli läheskään valmis, joten valmiin tuloksen pääsen näkemään vasta myöhemmin. Hyvässä mallissa se oli, kun lähdin.

Kokemuksen puutteen vuoksi en ensin aikonut ilmoittautua seinää maalaamaan, mutta kun vapaaehtoista porukkaa ei ollut tahtonut löytyä, lisäsin itseni listalle. Mitäs muuta tekemistä minulla olisi, pajakin on koko viikon viettänyt väliviikkoa, joten oli ihan kiva nähdä noita muita taas.

Syy, miksi lähdin etuajassa, oli että minulla oli käynti psykiatrin luona. Hänen kanssaan katsotaan lääkitystä ja sairaslomaa. Psykologilla puolestaan käyn silloin tällöin juttelemassa noin ikään kuin laajemmin. Mutta psykiatrilla siis tänään kävin. Kerroin, että minulla on mennyt ihan hyvin, paja on antanut tekemistä ja onnistumisen kokemuksia, sekä tietenkin ihmiskontakteja. Tapaamisen loppupuolella psykiatri totesikin, että on tosi hyvä, kun psykologini oli ohjannut minut Kulttuuripajan suuntaan, mietti missähän jamassa olisin nyt ilman pajaa.  Samaa olen itsekin miettinyt. Jos en olisi vaikka koskaan kuullutkaan koko jutusta, tai uskaltanut mennä. Olen tullut siihen tulokseen, että Kulttuuripajalle meneminen on ollut parasta, mitä minulle on tapahtunut ehkä muutamaan vuoteen. Oikeasti, liioittelematta. 

Se on mielenterveystyötä, joka todella oikeasti toimii. Siellä ei edes tarvitse tuntea itseään varsinaisesti mielenterveyspotilaaksi - potilaitahan pajalla ei tosiaan olekaan - sillä mukana ollaan kiinnostuksesta kulttuuriin ja sen tekemiseen, ei sinänsä omien mörköjemme ja sairauksiemme vuoksi. Vertaisuus kuitenkin tekee paikasta helpon olla, sillä vaikka mielenterveyttä ei aktiivisesti käsitellä niin kuin jossain keskusteluryhmissä tai vastaavissa (aiheesta saa totta kai jutella, jos itse haluaa, ja pajan työntekijät ovat myös paikalla, jos joku kaipaa kuuntelijaa), kaikki kuitenkin tietävät, että kaikkia meitä yhdistää jokin mielenterveyden ongelma. Se on jotain, mistä me kaikki tavalla tai toisella kärsimme, mutta se ei määritä meitä. Ilmapiirissä ei ole salailua ja sen tuomaa häpeää, eikä toisaalta paineita jakaa omia kokemuksiaan ja tuntojaan asiasta. Kulttuuripaja on paikka, jossa on helppo tuntea kuuluvansa joukkoon.

Haluaisin sanoa, etten tiedä, missä olisin ilman pajalla käymistä. En kai minä varsinaisesti tiedäkään, eihän sitä koskaan voi tietää varmasti, miten asiat olisivat menneet. Silti pystyn kuvittelemaan tuon skenaarion liiankin hyvin. 

Kun mietin viime syksyä ja loppuvuotta, tajuan, miten paljon eroa sen hetkisillä mielenmaisemillani on tähän hetkeen. En välttämättä sanoisi olevani kovin terve nytkään, mutta tuntuu paljon paremmalta. Jos joku antaisi minulle ladatun pyssyn, on melko todennäköistä että käyttäisin sitä itseeni, mutta en minä ole enää samalla tavalla surullinen tai yksinäinen kuin silloin, ei satu enää sillä tavalla. Vieläkin on niitä surullisia ja muutenkin huonoja hetkiä, mutta jos päiviäni katsoo etäämmältä, hallitseva väri on muuttunut mustanruskeasta mönjästä johonkin ihan valoisaan ja ehkä keväisen auringonpaisteen mieleen tuovaan värimaisemaan. Luulin, ettei minulla ole enää kykyä innostua. Luulin, että tulisin aina kokemaan itseni tuskallisen huonoksi kaikkiin muihin ihmisiin verrattuna. Millä tavalla huonommaksi kuin muut? En tiedä, mutta tunne oli vakaa ja lähenteli itsestään selvää varmuutta. Mutta tässä sitä ollaan, ajoittain jopa nauttimassa elämästä ja fiilistelemässä alkukesää. Kaupungilla liikkuessa en mieti jatkuvasti muiden ajatuksia minusta tai ole koko aikaa hypertietoinen itsestäni ja käytöksestäni. En enää jää päiväkausiksi potemaan murskaavaa häpeää, jos sanoin kaupan kassalla "moi", kun virallisempi "hei" olisi paremmin sopinut kassahenkilön tervehdykseen - tai toisin päin. 

En usko, että se kehitys ainakaan läheskään tässä ajassa olisi ollut mahdollista ilman Kulttuuripajaa.

Kulttuuripajoja pitäisi löytyä kaikkialta Suomessa ja mahdollisimman monella mielenterveysongelmaisella pitäisi olla mahdollisuus osallistua. Koska se toimii! Mielenterveysongelmat ovat etenkin nuorten ja nuorten aikuisten keskuudessa niin tavattoman yleisiä, että koko ajan kuulee, miten missään ei resurssit tahdo riittää. Samalla kuulee usein monien ammattiavun piirissä olevien sanovan, etteivät koe keskusteluavun tai lääkityksen juuri tehoavan tai sen oman psykologin/psykiatrin/vastaavan kanssa luonteet ei oikein kohtaa, ei tule ymmärretyksi tai tapaamisissa käyminen tuntuu muuten raskaalta tai epämiellyttävältä. Toki useat ovat saaneet tällaisesta hoidosta paljonkin irti. Itsekin tunnen, että YTHS:n ihmisten kanssa puhuminen ja lääkityksen saaminen ovat auttaneet, mutta Kulttuuripajan tuoma tuki on ollut ihan omaa luokkaansa. Kulttuuripaja ja ns. perinteisemmässä mielenterveyden hoidossa oleminen eivät tietenkään ole toisiaan poissulkevia asioita, vaan toimivat hyvin rinnakkain. Psykologilla on tullut pohdittua ongelmien syitä ja mietittyä, miten niitä lähtisi purkamaan. Kulttuuripaja on antanut turvallisen ympäristön käytännön harjoittelulle, lisännyt huomattavasti toimintakykyä ja antanut onnistumisen kokemuksia. 

Tämän kaltaista hanketta tulisi ehdottomasti jatkaa ja pyrkiä laajentamaan. Sospedin Kulttuuripajojahan on muuallakin kuin Tampereella, mutta ei silti ihan jokaisen kohderyhmään kuuluvan tavoitettavissa. Ihan selvää ei ole kai sekään, jatkuuko hanke täällä Tampereella edelleen ensi vuonna. Jos ei jatku, se on huutava vääryys. Kaikki nyt peukut pystyyn, että rahoittajatkin tajuavat hankkeen hyödyn ja mahdollistavat toiminnan jatkumisen!

Ja tästä kun piti tulla sellainen lyhyt "moi maalasin tänään seinää" -päivitys. 

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Viikon biisi: Sata salamaa (Antti Tuisku)



sun maailma räjähtää kun lähtee soimaan tää
sekotetaan uutta ja vanhaa kouluu, piirretään ... liitutauluun

Tämän viikon biisinä on Antti Tuiskun versio kappaleesta Sata salamaa, viitottuna. Törmäsin tähän videoon hiljattain ja rakastuin välittömästi. En osaa viittomakieltä lainkaan, mutta tämä video herätti minussa innostuksen oppia (toteutuuko innostus millään tasolla onkin sitten toinen juttu). Videon tytöillä on ihana, täydellisesti kappaleeseen sopiva hyvä meininki, sitä on ilo katsella, siitä tulee hyvälle mielelle ja hitto vieköön viittomat näyttävät cooleilta. Tyttöjen videoita löytyy enemmänkin Youtube-kanavalta Signgirls.

Miettikääpä muuten, jos kouluissa ympäri maailman opetettaisiinkin lapsille ensimmäisenä vieraana kielenä viittomakieltä. Kuulostaa ainakin melko kätevältä. Paremmalta ainakin kuin keinotekoisen universaalin kielen keksiminen (esperanto). Boonuksena viittomien opettamisessa olisi luonnollisesti myös se, että niiden piiriin sisältyisivät kuulovammaiset. Jos ihmiset laajassa mittakaavassa osaisivat viittomakieltä ja viittomakieli olisi normaali osa jokaisen arkea vähän samaan tapaan kuin englannin kieli tällä hetkellä meillä Suomessa, ei kenenkään tarvitsisi myöskään tuntea oloaan niin ulkopuoliseksi erityistarpeensa vuoksi. Viittomakieltä pidettäisiin normaalina perustaitona.

Palataanpa sitten itse biisiin. Vicky Rostin alkuperäinen versio on minulle, kuten taatusti monelle muullekin, tuttu jo lapsuudesta. Luulisin, että se taisi olla eräitä minun ja pikkusiskoni lemppareitakin äidin levykokoelmasta mahtipontisen sanoituksensa ja energiansa vuoksi. Kappale myös tuo mieleeni muiston, jossa olimme sukulaisten mökillä uimassa. Kesken kaiken alkoi ukkostaa, minä ja siskoni kiirehdimme saunaan turvaan. Se oli kovin ukkonen, jonka kumpikaan meistä oli kokenut, jyrähdykset tuntuivat järisyttävän koko maailmaa ja salamat loimusivat järven yllä. Siskoni oli kauhuissaan, minuakin vähän kai pelotti mutta enemmän taisin olla haltioitunut siitä luonnonvoimien mahtinäytöksestä. Siskoni pelko myös huvitti minua, kunnon isosisko kun olen. Aloin laulaa suureen ääneen "SATA SALAMAA ISKEE TULTA, JA KOKO ELÄMÄ RÄJÄHTÄÄ!" Siskostani tämä ei ollut kovin hauskaa.

Antti Tuiskun versio ilahduttaa minua erityisesti uuden ja vanhan sekoittamisella. Minusta on ihanaa, kun asioista tehdään erilaisia versioita, sekoitetaan tyylejä, uudistetaan ja kokeillaan. Alkuperäisen kappaleen energia ja voimakkaat kuvat säilyvät, mutta samalla tuttuun kappaleeseen tulee mukaan moderneja sävyjä, pidän erityisesti puhelaulukohdasta (onko se nyt oikea termi?) Pidän siitä, miten tuossa kohdassa rytmi ikään kuin korostuu tai tihenee ja kuten aiemminkin on tainnut tulla selväksi, olen heikkona sujuvasti paikoilleen putoileviin sanoihin, joissa riimit ja rytmi loksahtavat kohdilleen aukottomasti. 

Antin versiossa on myös ihastuttavaa leikillisyyttä. Vähän kuten hänen omassa uudemmassa tuotannossaankin, mitä nyt radiossa on soinut. Tämän leikillisyyden, hyvän fiiliksen ja paikoin jopa itselleen nauravan tyylin vuoksi olen saanut viime aikoina todeta itselleni, että minähän tosiaan tykkään Antti Tuiskusta. En minä häntä ennenkään mitenkään inhonnut, aikaisempi tyyli vain ei erityisemmin iskenyt minuun. Uudempi Antti Tuisku sen sijaan on hauskaa kuultavaa, koko tyypistä huokuu jotain ihanaa positiivisuutta. Tämänkaltaista musiikkia on kiva kuunnella, kun kaipaa jotakin kevyempää.

Perinteisen ja uuden sekoitusta on oikeastaan myös Signgirlsin viittomavideo. Itselleni viittomakieli on tuttua lähinnä Ylen viittomakielisistä uutisista, kun telkkari on sattumalta jäänyt auki niiden ajaksi. Viittomakieli on näyttänyt jotenkin hankalalta ja ehkä uutisten kuivakasta luonteesta johtuen, viittomakieleen itseensä on mielessäni yhdistynyt myös jonkinlainen tylsyyden mielikuva. Tämä video on kaikkea muuta. Siinä on nuorekasta menoa ja meininkiä, viittomat näkyvät tulevan helposti ja ne ovat kauniita tavalla, johon en ole ennen kiinnittänyt huomiota. Kun kappale soi taustalla, eri viittomat yhdistyvät selvästi näin kuulevalle viittomaummikollekin sanoihin, niiden ikään kuin tajuaa tosiaan tarkoittavan jotain. Laulu on kaunista lyriikkaa täynnä ja saman lyyrisyyden voi nähdä konkreettisesti tyttöjen viittomisessa. 

Todellakin sekoitetaan uutta ja vanhaa koulua, pidetään hauskaa ja ollaan sellaisia kuin olemme. Uudet versiot avaavat niin kiinnostavasti näkökulmia tuttuihin asioihin, ja tylsäähän tässä tulisi jos mikään ei koskaan muuttuisi. Vanhan kappaleen versioiminen uudella tavalla tuo mainiosti esiin näiden eri aikakausien välisiä muutoksia. 

Eipä sitten muuta kun että sata salamaa AAAH u uuu u, satasatasatasata, sata salamaa!

lauantai 14. toukokuuta 2016

Kaupungeista ja linnuista


Minä olen elänyt ikäni siellä missä
latojen seinissä on punaisen muisto ja
päivä
paistaa lautojen raoista läpi.
Mikä piilopaikka se sellainen olisi ollut?

Kysymällä kenes tyttöjä sää oot, sai tietää
ihmisestä
kaiken tarpeellisen.
Ja ladot jatkoivat kallistumistaan
kuin uppoavat laivat peltomerten savisessa sylissä.

Mutta kaupungissa ihmiset ovat kuin lintuja.
Kuinka monta kertaa olet nähnyt saman
kahdesti?


perjantai 13. toukokuuta 2016

Villasukkaonnistumisia


Ennen suurin osa päivästäni kului tietokoneella, ei edes minkään rakentavan parissa vaan ihan vain nettiä selaillen. Niinkin iso osa, etten ole kehdannut kyselyissäkään myöntää oikeaa tuntimäärää, olipa lomake miten anonyymisti lähetettävä tahansa. Pitkään ainoat ystäväni ovat olleet nettikavereita, jotka asuvat niin kaukana, että yhteydessä voi olla vain elektronisten apuvälineiden kautta. Silti olen näiltäkin ystävyyksiltä saanut paljon ja nettiystävyyttä ei mielestäni pitäisi mitenkään vähätellä. Tämän sanon siis osoittaakseni, ettei koneella roikkuminen ole ollut kokonaan negatiivinenkaan asia.

Viime aikoina olen huomannut kuluttavani paljon enemmän aikaa ihan muuten  kuin netissä. Toisinaan on kulunut kolmekin päivää, kun en ole edes avannut konetta. Olen huomannut, että yhtäkkiä minulla onkin paljon muutakin kiinnostavaa tekemistä, jolla täyttää päiväni. Netissä lorvailu tai sarjojen tuijottaminen on ihan kivaa välillä, mutta kivaa on myös puuhailla luovia asioita ja vaikka konkreettisesti tehdä omin käsin konkreettisia asioita.

Viimeisimpänä saavutuksenani on hauska villasukkapari, jonka ohjeen löysin Kulttuuripajan lankakerhossa erään kävijän tuomasta kirjasta. Ensimmäistä sukkaa tein pajalla aina keskiviikkoisin sen pari tuntia kerrallaan, eli useamman viikon. Toisen aloitin eilen ja tein tänään loppuun.

Ohje löytyy Taija Kuulan toimittamasta kirjasta Rakas villasukka (s. 52). Kirja näytti olevan täynnä muitakin ihania sukkaohjeita, joten kannattaa ehdottomasti tutustua, jos sukkien neulominen kiinnostaa. Tekemäni nauhasukat oli luokiteltu kategoriaan "helppo", ja ihan mukava projekti se olikin. Näihin ei edes tehdä erikseen kantapäätä.

Rakas villasukka -kirjaa löytyy kirjastoista, ainakin Pirkanmaan kirjastoista, joissa sen hyllypaikka näkyy olevan 65.43 RAK. Teos on saatavilla myös mm. Adlibriksestä, josta voitte myös halutessanne käydä vilkaisemassa kirjan kannen.

Koen tällaisen pienen puuhastelun selvästi edesauttaneen hyvinvointiani. Olen konkreettisesti nähnyt pystyväni tekemään hienoja asioita, olen voinut tuntea osaavani monenmoista, ja jos on tuntunut, että vain hukkaan aikaani, minulla oikeasti on näyttää itselleni asioita, jotka juuri minä olen tehnyt. Ja mikä hienointa, ne ovat asioita joita muutkin ovat kehuneet! Se Kulttuuripajan kävijöissä onkin niin ihanaa, että siellä myös kehutaan toistemme töitä tai vähintäänkin tekemälleen asialle saa muilta reaktion, ne ovat olemassa muillekin. 

Kuten olen tainnut mainitakin, olen ollut melko paljonkin mukana kasaamassa Kulttuuripajan ikkunagalleriaa (Itsenäisyydenkatu 23, Tampere, Työhuone Kulma, avoinna 30.5. asti, käykää katsomassa ja kertokaa ihmeessä mielipiteitänne!), mikä antoi minulle merkittävästi pystyvyyden kokemuksia. Minulta on usein jäänyt tarttumatta toimeen, koska en vain usko, että se onnistuisi minulta. Näyttelyn tekeminen onnistui - meiltä kaikilta - ja taideteokseni onnistuivat, niitä kehuttiin. Minun tekemäni jutut ovat hyviä. Se laajenee kohti merkitystä, että minä olen hyvä. Jos haluan, minä voin olla sellainen ihminen, joka tekee hienoa taidetta ja auttaa kokoamaan näyttelyjä. Voin olla sellainen ihminen, joka neuloo hassunkurisia villasukkia. Voin olla sellainen ihminen, joka tekee asioita, nyt, heti, ei vasta sitten kun.

Minulla on mennyt pääpiirteittäin hyvin. Ja silti huomaan yllättävän usein pohtivani isältä saadun mattopuukon terävyyttä, ja minkälainen voima riittäisi avaamaan ihon läpi sinisenä kuultavan verisuonen ja mitä sitten tapahtuisi. Aika ajoin huomaan toteavani, että vaikka minulla onkin kivaa ollut, olen silti kauhean väsynyt. Miksi pitäisi nähdä näin paljon vaivaa, kun voisi vain... Miten helppoa olisikaan, jos vain... Enää en tosin touhota niin tukka putkella, että liika tekeminen olisi syy väsymykseeni. Väsymys ei ole myöskään samalla tavalla fyysistä kuin vaikka viime talvena. Hirveän kummallista, mutta koen parantuneeni jo huomattavasti, voivani yleisesti ihan hyvin ja silti tuntuu, että käytän melkein enemmänkin ajatuksiani kuolemaan, kuin ennen... Ne tuntuvat omasta mielestäni täysin järkeen pohjautuvilta, loogisilta päättelyketjuilta ja joskus siinä on mukana uteliaisuutta. Mutta ei kai se voi tervettä olla, ei kai se voi olla järkevää ajattelua? En tiedä, mutta kenenkään ei tarvitse huolestua, kyllä minä täällä vielä meinaan roikkua. Nyt on jotain odotettavaakin, kun TWENTY ONE PILOTS TULEE SUOMEEN KEIKALLE LOKAKUUSSA JA ARVATKAAS KENELLÄ ON LIPPU SINNE!!!!! Keikka on tiistaipäivänä MUTTA WHO CARES, KOULUSTA VOI LINTSATA, JA RAHAKIN ON VAIN RAHAA, MINÄHÄN REISSAAN TUONA PÄIVÄNÄ HELSINKIIN VAIKKA MIKÄ OLISI!! Lisää kiertueesta ja lipuista osoitteessa X

Näin tällä kertaa. Toivottavasti teillä kaikilla on jotakin kivaa odotettavaa, vaikka jotain pintäkin, ja paljon ihania villasukkia!

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Viikon biisi: Soap



God, I wish I never spoke
Now I gotta wash my mouth out with soap
Melanie Martinez on artisti, josta pidän kovasti. Hänellä on kaunis ääni, mielenkiintoisia kappaleita ja  hänen videoidensa estetiikka uppoaa minuun täysillä. Soap ei ehkä ole suosikkikappaleeni häneltä - minusta tuntuu, etten saa siitä yhtä syvällistä otetta kuin muutamista muista hänen kappaleistaan - mutta se valikoitui viikon biisiksi muista syistä.

Käsi ylös, jotka tiedätte tunteen, kun jokin sosiaalinen kanssakäyminen on tuntunut menevän hyvin, on ollut ehkä hauskaakin, mutta jonkin ajan kuluttua omassa rauhassa mietittynä iskee suunnaton häpeä. Sitä tunnetta minä olen tässä viime päivät potenut, eikä se mikään uusi juttukaan ole. God I wish I never spoke.

Olimme perjantaina ripustamassa Kulttuuripajan ikkunagallerian (kaikki Tampereella olevat ja muutkin joilla on mahdollisuus; menkää ihmeessä katsomaan näyttely osoitteessa Itsenäisyydenkatu 23, Tampere, näyttely auki 30.5. asti). Aloitimme yhdeksältä aamulla ja iltapäivällä neljän aikoihin olimme lopulta valmiita. Minäkin häärin mukana koko päivän. Siinä tuli höpötettyä jos jotakin muiden ripustamassa olleiden pajalaisten kanssa, oli ihan hauskaa vaikka ripustamisessa olikin melkoinen työ ja valtavilla ikkunoilla varustetussa huoneessa oli tavattoman kuuma sellaisena aurinkoisena päivänä. 

Pari tuntia kotiin tuloni jälkeen oma toimintani alkoi vääntyä muistoissani idiotismiksi, sanomani asiat alkoivat kuulostaa joko ylimieliseltä päsmäröinniltä ja pätemiseltä tai sitten auttamattoman typeriltä vitseiltä, jotka ehkä voisi ymmärtää myös toisin, kuin olin tarkoittanut. Yhtäkkiä alkoi taas tuntua, että minua varmaankin pidetään tomppelina ja ihan hyvällä syyllä, kaikki olivatkin varmaan kivoja silkasta säälistä, ehkä ei kannattaisi näyttäytyä pajalla enää ikinä! 
Uh-oh, there it goes, I said too much, it overflowed
Why do I always spill?
Kulttuuripajalla olen muutenkin huomannut olevani toisinaan suorastaan puhelias. Sanoja vain pulppuaa tulvana, jälkeen päin mieli kääntää sanotut asiat ympäri löytäen merkityksiä, joita en edes tullut ajatelleeksi. Pitikö siitäkin tyhjästä valittaa? Nyt se varmaan luulee mun vitsistä, että nauroin sille? Olinko liian itsekäs, höpötin vain enkä antanut tarpeeksi suun vuoroa toiselle? Pitävätkö ne minua nyt itsekeskeisenä, kun toin esiin itseltäni löytyviä samankaltaisia ongelmia, jotka tarkoitin esimerkiksi siitä, ettei juttukaveri ole yksin ongelmiensa kanssa, kuulostiko vertaistuki sittenkin vain itsensä korostamiselta? Tekee mieli pestä suu saippualla. Ehkä jollain putkienavaussaippualla, ehkä se polttaisi kaiken kuonan kunnolla irti ja sisuskaluni siinä samalla, kunnon kevätsiivous! No ei, en minä sellaista myrkkyä oikeasti vetäisi, kuulostaa hirvittävän ikävältä tavalta kirjautua ulos.

Tämä on nyt puhtaasti "it's not you, it's me" -tilanne. Kukaan ei ole pajalla ollut minulle ilkeä tai antanut aihetta tuntea tarvetta tukehduttaa itseni tyynyllä sanomisieni tai minkään muunkaan vuoksi. Ihmiset ovat olleet kivoja. Minun aivoni sen sijaan eivät. No, huomenna meillä on taas pajalla toimintaa ja on varmaan ihan hyvä nähdä taas muita, ettei tämän kauempaa ehdi muhia itseinhossa.

Tällaisiin fiiliksiin ja ajatuksiin Soap minun mielessäni yhdistyy. Kappale linkittyy ehkä vähän enemmän myös romanttiseen rakkauteen (Should've never said the word "love", jne.) mutta siihen osaan kappaletta en itse juurikaan samaistu. Tämä varmaankin osaltaan vaikuttaa siihen, että tästä itse kappaleesta ei ole kovin syvällistä analyysia, vaan tämäkin postaus on taas lähinnä omien fiilisten ja kuulumisten pohdintaa jonkin biisin varjolla. Joka tapauksessa Melanie Martinez on suosikkiartistieni joukossa ja on mukava päästä jakamaan myös tätä ilosanomaa blogissani.


Ikkunagalleriasta muuten vielä sen verran, että teosten tekijälistoista ette tule löytämään ketään Kristiina O:ta, tämähän on tosiaan kirjoittajanimi, jonka avulla minun on helpompi olla blogissa muilta osin avoin ja rehellinen. Voitte käydä siellä näyttelyssä katselemassa töitä ja arvailla, että mikäköhän minun oikea nimeni on, tai ei tarvitse nähdä sitä vaivaa, voitte vain nauttia meidän pajalaisten taiteesta.