perjantai 20. toukokuuta 2016

Missähän olisit, jos et olisi ruvennut käymään Kulttuuripajalla?


Olen nyt jättänyt jälkeni Kulttuuripajalle. Tai pajaan? Olin tänään siellä maalaamassa työhuoneen seinää muutaman muun kanssa. Luvallisesti siis. Ainoastaan yksi meistä oli kai kerran maalannut jotain seinäntapaista, muilla - mukaan lukien minulla - ei ollut hiukkaakaan aiempaa kokemusta asiasta. Ei siinä auttanut kuin alkaa sutia väriä seinään. Meillä oli suunnitelma monivärisestä liukuvärjätystä seinästä, mutta jouduin itse lähtemään ennen kuin homma oli läheskään valmis, joten valmiin tuloksen pääsen näkemään vasta myöhemmin. Hyvässä mallissa se oli, kun lähdin.

Kokemuksen puutteen vuoksi en ensin aikonut ilmoittautua seinää maalaamaan, mutta kun vapaaehtoista porukkaa ei ollut tahtonut löytyä, lisäsin itseni listalle. Mitäs muuta tekemistä minulla olisi, pajakin on koko viikon viettänyt väliviikkoa, joten oli ihan kiva nähdä noita muita taas.

Syy, miksi lähdin etuajassa, oli että minulla oli käynti psykiatrin luona. Hänen kanssaan katsotaan lääkitystä ja sairaslomaa. Psykologilla puolestaan käyn silloin tällöin juttelemassa noin ikään kuin laajemmin. Mutta psykiatrilla siis tänään kävin. Kerroin, että minulla on mennyt ihan hyvin, paja on antanut tekemistä ja onnistumisen kokemuksia, sekä tietenkin ihmiskontakteja. Tapaamisen loppupuolella psykiatri totesikin, että on tosi hyvä, kun psykologini oli ohjannut minut Kulttuuripajan suuntaan, mietti missähän jamassa olisin nyt ilman pajaa.  Samaa olen itsekin miettinyt. Jos en olisi vaikka koskaan kuullutkaan koko jutusta, tai uskaltanut mennä. Olen tullut siihen tulokseen, että Kulttuuripajalle meneminen on ollut parasta, mitä minulle on tapahtunut ehkä muutamaan vuoteen. Oikeasti, liioittelematta. 

Se on mielenterveystyötä, joka todella oikeasti toimii. Siellä ei edes tarvitse tuntea itseään varsinaisesti mielenterveyspotilaaksi - potilaitahan pajalla ei tosiaan olekaan - sillä mukana ollaan kiinnostuksesta kulttuuriin ja sen tekemiseen, ei sinänsä omien mörköjemme ja sairauksiemme vuoksi. Vertaisuus kuitenkin tekee paikasta helpon olla, sillä vaikka mielenterveyttä ei aktiivisesti käsitellä niin kuin jossain keskusteluryhmissä tai vastaavissa (aiheesta saa totta kai jutella, jos itse haluaa, ja pajan työntekijät ovat myös paikalla, jos joku kaipaa kuuntelijaa), kaikki kuitenkin tietävät, että kaikkia meitä yhdistää jokin mielenterveyden ongelma. Se on jotain, mistä me kaikki tavalla tai toisella kärsimme, mutta se ei määritä meitä. Ilmapiirissä ei ole salailua ja sen tuomaa häpeää, eikä toisaalta paineita jakaa omia kokemuksiaan ja tuntojaan asiasta. Kulttuuripaja on paikka, jossa on helppo tuntea kuuluvansa joukkoon.

Haluaisin sanoa, etten tiedä, missä olisin ilman pajalla käymistä. En kai minä varsinaisesti tiedäkään, eihän sitä koskaan voi tietää varmasti, miten asiat olisivat menneet. Silti pystyn kuvittelemaan tuon skenaarion liiankin hyvin. 

Kun mietin viime syksyä ja loppuvuotta, tajuan, miten paljon eroa sen hetkisillä mielenmaisemillani on tähän hetkeen. En välttämättä sanoisi olevani kovin terve nytkään, mutta tuntuu paljon paremmalta. Jos joku antaisi minulle ladatun pyssyn, on melko todennäköistä että käyttäisin sitä itseeni, mutta en minä ole enää samalla tavalla surullinen tai yksinäinen kuin silloin, ei satu enää sillä tavalla. Vieläkin on niitä surullisia ja muutenkin huonoja hetkiä, mutta jos päiviäni katsoo etäämmältä, hallitseva väri on muuttunut mustanruskeasta mönjästä johonkin ihan valoisaan ja ehkä keväisen auringonpaisteen mieleen tuovaan värimaisemaan. Luulin, ettei minulla ole enää kykyä innostua. Luulin, että tulisin aina kokemaan itseni tuskallisen huonoksi kaikkiin muihin ihmisiin verrattuna. Millä tavalla huonommaksi kuin muut? En tiedä, mutta tunne oli vakaa ja lähenteli itsestään selvää varmuutta. Mutta tässä sitä ollaan, ajoittain jopa nauttimassa elämästä ja fiilistelemässä alkukesää. Kaupungilla liikkuessa en mieti jatkuvasti muiden ajatuksia minusta tai ole koko aikaa hypertietoinen itsestäni ja käytöksestäni. En enää jää päiväkausiksi potemaan murskaavaa häpeää, jos sanoin kaupan kassalla "moi", kun virallisempi "hei" olisi paremmin sopinut kassahenkilön tervehdykseen - tai toisin päin. 

En usko, että se kehitys ainakaan läheskään tässä ajassa olisi ollut mahdollista ilman Kulttuuripajaa.

Kulttuuripajoja pitäisi löytyä kaikkialta Suomessa ja mahdollisimman monella mielenterveysongelmaisella pitäisi olla mahdollisuus osallistua. Koska se toimii! Mielenterveysongelmat ovat etenkin nuorten ja nuorten aikuisten keskuudessa niin tavattoman yleisiä, että koko ajan kuulee, miten missään ei resurssit tahdo riittää. Samalla kuulee usein monien ammattiavun piirissä olevien sanovan, etteivät koe keskusteluavun tai lääkityksen juuri tehoavan tai sen oman psykologin/psykiatrin/vastaavan kanssa luonteet ei oikein kohtaa, ei tule ymmärretyksi tai tapaamisissa käyminen tuntuu muuten raskaalta tai epämiellyttävältä. Toki useat ovat saaneet tällaisesta hoidosta paljonkin irti. Itsekin tunnen, että YTHS:n ihmisten kanssa puhuminen ja lääkityksen saaminen ovat auttaneet, mutta Kulttuuripajan tuoma tuki on ollut ihan omaa luokkaansa. Kulttuuripaja ja ns. perinteisemmässä mielenterveyden hoidossa oleminen eivät tietenkään ole toisiaan poissulkevia asioita, vaan toimivat hyvin rinnakkain. Psykologilla on tullut pohdittua ongelmien syitä ja mietittyä, miten niitä lähtisi purkamaan. Kulttuuripaja on antanut turvallisen ympäristön käytännön harjoittelulle, lisännyt huomattavasti toimintakykyä ja antanut onnistumisen kokemuksia. 

Tämän kaltaista hanketta tulisi ehdottomasti jatkaa ja pyrkiä laajentamaan. Sospedin Kulttuuripajojahan on muuallakin kuin Tampereella, mutta ei silti ihan jokaisen kohderyhmään kuuluvan tavoitettavissa. Ihan selvää ei ole kai sekään, jatkuuko hanke täällä Tampereella edelleen ensi vuonna. Jos ei jatku, se on huutava vääryys. Kaikki nyt peukut pystyyn, että rahoittajatkin tajuavat hankkeen hyödyn ja mahdollistavat toiminnan jatkumisen!

Ja tästä kun piti tulla sellainen lyhyt "moi maalasin tänään seinää" -päivitys. 

2 kommenttia:

  1. Upea teksti! Heh, tuo viimeinen lause oli jotenkin humoristinen, mikä teki hienon loppusäväyksen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! ♥ Hauskaa, että jollakulla muullakin on samansuuntainen huumorintaju kuin mulla :D

      Poista