maanantai 30. toukokuuta 2016

Viikon biisi: Car Radio



Oh my, Too deep
Please stop thinking
I liked it better when my car had sound

There are things we can do
But from the things that work there are only two
And from the two that we choose to do
Peace will win
And fear will lose
Viikon biisi -postauksen olisi aikataulun mukaan kuulunut tulla jo eilen, mutta otettakoon tämän kerran aikataulut yhtä vakavasti kuin VR tai useimmat bussit. On tähän syykin, miksi tämä kappale on juuri tänään erityisen ajankohtainen elämässäni, mutta palatkaamme siihen hieman myöhemmin.

Car Radio oli ensimmäinen kappale, jota kuuntelin Twenty One Pilotsilta. Rap-vaikutteidensa vuoksi kului jonkin verran aikaa, ennen kuin todella lämpenin tälle kappaleelle, mutta hiljalleen se tapahtui kuten myös vähitellen tapahtunut siirtymiseni mentaliteetista "hyi joku rap" siihen, että lopulta huomasin pitäväni kyseisestä musiikin alalajista ja siitä vaikutteita ottavista kappaleista.

Tarinan mukaan tämä kappale syntyi, kun Tylerin - joka mm. laulaa ja kirjoittaa biisit - autosta oli aivan oikeasti varastettu autoradio. Kappale tämän mukaan syntyi niistä ajatuksista, joita hänen mielessään pyöri hiljaisessa autossa ajaessa. Tämä ei kuitenkaan estä tulkitsemasta tekstistä muitakin merkityksiä kuin konkreettisen radiovarkauden, ja esimerkiksi minä olen löytänyt ja löydän tästä kappaleesta paljon ja omassa elämässäni syvällisiä merkityksiä. 

Siihen aikaan, kun aloin kuunnella tätä nimenomaista kappaletta, olin vielä omasta mielestäni melko hyvässä kunnossa henkisesti. Tai ehkä en sittenkään, itsetuntoni oli hiljattain saanut verisen ruhjeen epäsuotuisasta työjaksosta, jonka päätyttyä kotiin palatessani vietin loput vapaaehtoisesti pitämästäni välivuodesta pelkästään kotona. Asuin vielä vanhempien luona aivan täysin, en ollut siis vielä ottanut vastaan opiskelupaikkaa Tampereen yliopistossa. Halusin vain hautautua sänkyyn, nukkua naurettavan pitkään ja vain olla. Koin ansaitsevani tuon kaiken jo mainitun epäonnisen kolmekuukautisen jälkeen, se oli ansaittua lepoa, ehkä olikin. Mutta tuohon väsymykseen liittyi myös murskattu pystyvyyden tunne, pelkäsin jo jokseenkin tulevaisuutta tuosta syystä, olin vielä ujompi ja sulkeutuneempi kuin aikaisemmin. Olen aina ollut hiljainen ja ujo uusien ihmisten kanssa, mielelläni välttänyt uusia sosiaalisia tilanteita tai esiintymistä, mutta ei se minua rajoittanut, kykenin hoitamaan tarvittavat asiat pienestä jännityksestä huolimatta. Mutta työjakson jälkeen koin olevani vain kertakaikkisen surkea tapaus, joka vain ärsyttäisi muita ja jota vieraat ihmiset kuitenkin pitävät naurettavana.

Tästä on siis jo reilu kolme vuotta aikaa. On hankala palauttaa luotettavasti muistiin, mitä tuolloin mieleni sisässä tapahtui. Mutta Car Radio tuntui heijastelevan sitä sotkua, joka minusta oli tulossa, tajusinpa sotkua tarkoin vielä silloin tai en. Pikkuisen myöhemmin tulin siihen tulokseen, että Car Radio kuvaa loistavasti omaa kokemustani masennuksen alkamisesta. Ja millä kaikilla sanoilla minun pitäisi tätä ongelmavyyhtiäni kuvata.

Se tuntui juuri siltä, kuin turvallinen turruttava taustahäly olisi loppunut ajatusteni taustalta. Äkkiä oli aivan liian paljon tilaa epämiellyttäville ajatuksille, liian syvälle kurottaville ajatuksille, epäilykselle. Pystynkö minä tähän sittenkään, elämään? Aikuisten oikeasti, koska aikuinen minusta pitäisi olla tulossa? Epävarmuuteni ruokki kielteistä käsitystä tulevaisuudesta, se nostatti mukanaan toivottomuutta ja lannistumista. Ja mitä väliäkään tällä kaikella on, jos tarkkoja ollaan, eikö elämä ole loppujen lopuksi täysin turhaa, kun oikein miettii? Too deep, please stop thinking! Turvallinen perusoptimismi oli katoamassa, en ehkä osaa, tai pysty tai voi. I hate this car! Mikäli auto tässä kohtaa tulkitaan vaikka elämän vertauskuvaksi. Tai ehkä oman kehon, jossa pitää tämän elämän läpi ajaa.

Olen inhonnut ajamista autokoulusta lähtien. Fiksumpi olisi ehkä liikenteessä puikkelehtimisen pelon huomattuaan jättänyt kortin suorittamisen siihen. Minä en ja kaduttaa, että niin paljon rahaa kului muoviläpyskään, jota käytän enää lähinnä henkkarina. Olen asunut maalla koko pienen ikäni, sellaisten kapeiden ja mutkaisten teiden päässä kaikesta, että omaa autoa tarvittiin, jos halusi mennä mihinkään muuten kuin ehkä kouluun, jonne meni pari bussia aamulla ja iltapäivällä yksi tuli takaisinpäin, arkipäivinä. Sen tähden ajokortin suorittaminen oli minulle aina tuntunut itsestäänselvyydeltä. Totta kai hankkisin ajokortin, sehän vain kuuluu aikuisuuteen. Se oli sitten ensimmäinen aikuisuuteen liittyvä asia, jonka suhteen olin luottanut olevani kykeneväinen, kun sen aika tulisi. Osaanhan minä ajaa, tai ainakin osasin, kun niin tein viimeksi, mutta pelkään sitä niin julmetusti, että vältän viimeiseen asti. Olin aina luottanut, että vaikka jokin tulevaisuudessa odottava asia tuntuisi vaikealta ja pelottavalta, suoriutuisin niistä aina kunnialla, kun sen aika tulisi. Yläasteella pelkäsin lukiossa odottavia ylppäreitä, mutta luotin tietojeni ja taitojeni karttuvan jäljellä olevien vuosien aikana niin, että selviäisin siinä missä muutkin, ja todennäköisesti keskiarvon paremmalla puolella, sillä jo tuolloin minulla oli yli ysin keskiarvo. Ylppäreiden kohdalla luottamus piti. Samaa luottamusta olin tottunut tuntemaan ylipäätään tulevaisuutta, aikuisuutta, yliopistoa, omillaan asumista ja kaikkea tuota kohtaan. Kun se luottamus särkyi, minun metaforinen autoradioni varastettiin. Jäljelle jäi vain epäilykselle ja alakulolle tilaa jättävä hiljaisuus.

Tuon epämääräisen pelon ja pessimismin hiljalleen kehittyessä täysipainoiseksi masennukseksi, kokemukseni tämän kappaleen sopivuudesta tilanteeseeni vahvistui. Mitä on ajaa pitkiä matkoja autolla ilman musiikkia? Tylsää ja ikävää, aika käy pitkäksi, alkaa toivoa pääsevänsä jo perille. Mutta miten elämässä päästään perille? Lopullinen päätepysäkkihän on kuolema, ja ainahan voi valita oikotien eikö vain? Miksi kuluttaa aikaansa tappavan tylsällä ajomatkalla, kun yhtä hyvin voisi olla jo perillä? Jos olisi radio, jota kuunnella, matka sujuisi joutuisasti, ohjelma voisi olla niin mielenkiintoista, ettei edes haluaisi matkan päättyvän. Voisi fiilistellä kauniita maisemia musiikin soidessa. Sen sijaan minun mielessäni olikin yhtäkkiä jäljellä enää yksitoikkoinen hurina metaforisen auton niellessä kilometrin toisensa jälkeen renkaidensa alle, ajaminen tuntuu raskaalta vaikka kaikki muut näyttävät suorastaan nauttivan roadtripeistään. Avainsanana "näyttävät", koskaan ei tiedä. Ja jos ikävystyminen välillä väistyykin, sen tilalle ovat vain tulossa ne kiusaavat ajatukset. I could pull the stearing wheel.

Muistan muuten ajatelleeni niinkin, että voisin kiskaista ohjauspyörästä ja lennättää auton pöpelikköön. Tämä ei kai ole täysin epätavallista edes niille, jotka eivät vakavissaan ole itsetuhoisia. Vähän samanlainen "mitä tapahtuisi jos" -tunne kuin korkeilla paikoilla esiintyvä mielijohde hypätä. Niitä ei ole tarkoitus toteuttaa. Miten vakavissani minä olen miettinyt ratin kiskaisemista? En tiedä.

Sometimes quiet is violent / I find it hard to hide it. Alkuun minä piilottelin sitä kaikkea itseltäni. Minä en ole sellainen ihminen, joka sairastuu mielenterveysongelmiin ja tarvitsee sellaiseen hoitoa. Minä olen aina ennenkin pärjännyt. Nykyisin minä piilottelen sitä edelleen vanhemmiltani, sillä en tiedä miten myöntäisin heille olevani se ihminen. En pelkää tulevani millään tavalla tuomituksi, en vain tiedä miten olla, jos he tietäisivät. Olen aina pelännyt rikkoa minulle annettuja odotuksia ja oletuksia. Itse olen nekin suureksi osaksi rakentanut, mutta se ei tee ongelman purkamisesta helpompaa. Viime aikoina olen joutunut suoraan valehtelemaan esimerkiksi opintojen etenemisestä, ja olen alkanut tuntea sen vaikeaksi. Pahinta on oikeastaan, että kysymykset "Ja opinnoissa menee kaikki hyvin?" esitetään minulle niin aidon välittävästi. Kuulee selvästi, että minusta ja voinnistani välitetään, olen toki aina tiennyt että minua rakastetaan sitä ei ole tarvinnut epäillä, mutta sitä vilpittömyyttä vasten on vaikea sanoa "Joo, siinähän se" ja hymyillä perään, ja silti teen niin. Tämä menee jo aiheen viereen enemmän kuin aiheeseen itseensä, mutta menköön.

Car Radio on myöskin rytmiltään ja melodialtaan onnistunut. Se alkaa hitaana ja melko hiljaisena, laulussa ja musiikin soljunnassa on samaa turtumusta ja väsymystä, jota olen tuntunut. On ikään kuin väsynyt välittämään enää, mitä mielestäni kuvaa myös hyvin se, että Tyler ajaa videolla hiuksensa pois, hitaasti melkein uniseen tahtiin samalla laulaen. Näissä kohdissa ei minusta ole havaittavissa kipua tai raastavaa toivottomuutta, vain niiden jättämä väsymys. Haikeutta tunnelmassa on, mutta jotenkin kuulasta. Olen tainnut joissain postauksissani kuvailla sen hetkistä olotilaani jotenkin surullisesti, kuolemaa kaipaavaksi, mutta niin, ettei minuun oikeastaan satu. Minuun ei satu enää, mutta tunnen oloni jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla surumieliseksi. Sellainen tunnelma minulle välittyy tässä kappaleessa.

Kunnes loppupuolella musiikin volyymi nousee, rytmi muuttuu kiihkeämmäksi, näemme videolla aluksi liikkumattoman yleisön yltyvän tanssiin, Tyler crowdsurffaa maski päässään Joshin takoessa rumpuja. Musiikki saattaa olla jopa aavistuksen liian lujalla, riippuen millä volyymilla alkua on kuunnellut. Hetken on vain tuo pauhaava musiikki, ei sanoja. Kun sanat palaavat, "now i just sit in silence" ei ole enää vain lakonisen hiljainen toteamus vaan se huudetaan täydellä voimalla. 

Tutkittuhan on, että kovalla volyymilla soitettu musiikki voi lievittää stressiä ja ahdistusta sulkiessaan muun maailman pois. Tuo hurjistunutta energiaa sisällään pitävä kohta Car Radiossa toimii minulle juuri näin. Siinä musiikki yltyy niin kovaksi, että jos mielessä pyörikin ikäviä ajatuksia tai ajatuksia ylipäätään, ne on tuon kohdan ajaksi jätettävä mielestä, niille ei vain ole tilaa.

Ja sitten palaamme hiljaisempaan, rauhalliseen musiikkiin ja mantramainen säkeistö toistuu vielä kerran. Videolla esiintymistila on tyhjä. Bileet ovat ohi. Arkeen on palattava aina, sitä voi paeta ja kenties peittää kaikenlaisen puuhastelun alle, mutta ennen pitkää väsymys ottaa kiinni. Väsymys ja hiljaisuus.

I ponder of something great
My lungs will fill and then deflate
They fill with fire
Exhale desire
I know it's dire
My time today

I have these thoughts
So often I ought
To replace that slot
With what I once bought
'Cause somebody stole
My car radio
And now I just sit in silence

Tätä pätkää olen myös kerrannut enemmän kuin yhdessä unessani.

Muun muassa näiden asioiden vuoksi minua harmittaa, kun joku ensin kertoo kappaleen merkityksestä itselleen, ja vastaukseksi todetaan, että tämä tarkoittaa vain sitä, kun Tylerin autosta varastettiin radio. Tällaisen sanavaihdon olen nähnyt ainakin biisin youtubekommenteissa, joita ei tietenkään pitäisi mennä lukemaan. Haluan kuitenkin vielä painottaa, että kappale voi olla sekä tarina konkreettisesti varastetusta radiosta että jotain syvällistä ja vertauskuvallista. Musiikki ja runous ovat siitä hienoja asioita.

Entä miksi tämä kappale on minulle juuri tänään ajankohtainen? Siitä huolimatta, että siihen liittyvät muisteluni yltävät ihan vuosienkin taakse? Tämän takia:

Se on vihdoinkin totta.

Vaikka Car Radio tarjoaakin ainakin minulle paljon heijastuspintaa juuri synkempiin aikoihin ja tunnelmiin, siinä on kuitenkin perustavanlaatuisena osana toivo. Peace will win / And fear will lose. Asiat eivät ehkä juuri nyt ole täysin kunnossa, mutta vielä joskus, jonakin päivänä voi kaikki olla taas ihan hyvin.

2 kommenttia: