torstai 18. elokuuta 2016

Androidin onnea



Kuvassa ovat vierekkäin uusi ja vanha puhelimeni. Honor 7 vs. Lumia 520. En ole kovin hyvin perillä kaiken maailman teknisistä jutuista, joten minulta ei kannata odottaa kattavaa arvostelua siltä saralta. Sen sijaan ajattelin listata muutamia suosikkisovelluksiani ja -pelejäni, kuten jo vähän lupailin. Uutta kännykkää valitessani tärkein kriteeri oli, että sen on oltava Android-puhelin, jotta vihdoinkin ei tarvitsisi välittää rajoituksista, jotka tulevat ilmoituksen "saatavana Androidille ja iPhonelle" muodossa.



Calm tarjoaa ohjattuja meditaatioharjoituksia sekä ilman ohjausta toimivan ajastimen. Tutustuin tähän sen nettiversion kautta, mutta säännöllinen meditointi jäi lähinnä siihen, etten aina viitsinyt avata tietokonetta vain tämän tähden. Eräs otollinen tilaisuus meditoinnille olisi myös ollut bussimatkoilla, mutta kuinka ollakaan - tätä ei saa Windows-puhelimelle. Vaikka olisin mennyt kännykkäni selaimen kautta osoitteeseen calm.com, automaattinen ohjaus käänsi minut sivulle, joka käski ladata mobiilisovelluksen. 

Nyt saatuani puhelimen, jolla kyseinen sovellus toimii, helpottui myös meditoinnin harjoitus säännöllisemmin. Mindfulness-meditaatiollahan on tutkitusti myönteisiä vaikutuksia fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen. Noin vartin rentoutumis- ja hiljentymishetki kuulemma vähentää stressiä jo huomattavasti, ja yllättävän monet fyysiset sairaudet puolestaan aiheutuvat stressistä, joten terveyden pitäisi noin kokonaisvaltaisesti parantua. Vartti päivässä ei ole paljoa, mutta se unohtuu yllättävän helposti. Ohjatun meditaatioharjoituksen löytyminen kännykästä helpottaa jo huomattavasti minunlaiseni aloittelijan harjoittelua. Calm on minusta oikein miellyttävä, pidän rauhallisesta naisäänestä, joka ohjeistaa lempeästi englannin kielellä, mihin milloinkin pitäisi kohdistaa huomio. Jos mindfullness kiinnostaa, ja osaat englantia siinä määrin, että pysyt ohjeistuksessa kutakuinkin mukana, Calm on mainio tapa aloittaa. 




Booster Buddy on tarkoitettu meille, joilla on ongelmia mielenterveyden kanssa. Aluksi valitset itsellesi eläinkaverin, joka on joka päivä herätettävä suorittamalla kolme tehtävää. Tehtävät ovat aina erilaisia ja ovat arkisia asioita: uuden reseptin etsiminen netistä, mieti minkä vihanneksen voisit tänään syödä, tutki onko lähistöllä sinua kiinnostavia taidenäyttelyitä, varaa hammaslääkäriaika jos viimekertaisesta on kulunut yli kuusi kuukautta... olipa yksikin tehtävä sellainen, että pukeudu, jos et vielä ole pukeutunut. Mikäli annettu tehtävä on jotain, mitä et voit tehdä, on aina mahdollisuus vaihtaa se toiseen. Kun kaikki kolme tehtävää on suoritettu, eläinkaveri herää, kiittää sinua vaivannäöstäsi ja antaa sinulle jonkin inspiroivan lainauksen. Kaveri myös muistaa aina pyytää, että tulisit herättämään hänet huomennakin. Jos jonakin päivänä kaveri jää herättämättä, mitään rangaistusta ei tule. Pyyntö olla seuraavanakin päivänä kaverin apuna onkin ehkä hyödyllisimmillään, jos käyttäjällä on vaikeuksia pysyä hengissä; vähintäänkin sovelluksen eläinkaveri muistaa päivittäin toivoa, että olet maailmassa vielä seuraavanakin päivänä. 

Joka päivä avattaessa sovellus ensimmäistä kertaa, tulee näkyviin ruutu, joka kysyy "How are you doing today?" johon vastataan valitsemalla sopiva hymiö kuvauksineen: Good - Not Great - Struggling - Crisis. Tämä ominaisuus on ehkä oma suosikkini, sillä jälkeenpäin kalenteria katsomalla on helppo pysyä kärryillä, millainen vointi on ollut noin pitemmällä aikavälillä. Helposti sitä tulee muistaneeksi vain muutaman viime päivän fiiliksen, varsinkin jos se on ollut erityisen voimakas joko hyvässä tai pahassa. Booster Buddy on kaiken kaikkiaan oikein kiva sovellus.



Uuden puhelimeni kanssa olen huomannut e-kirjojen lukemisen olevan ihan kätevää ja mukavaa. Honor 7:n näyttö on sen verran iso, että siitä on mukava lukeakin, ja e-kirjoja on helppo saada käsiinsä tarvitsematta lähteä minnekään. Kindle tietysti on Amazonin sovellus, ja helposti on vaarana, että kirjojen helppo ostaminen alkaa näkyä budjetissakin... Vielä kun Amazonin e-kirjoista on saatavilla ilmaiset näytteet jokaisesta, on helppoa tulla houkutelluksi ostamaan koko versio. Amazonissa (englanninkielisten) e-kirjojen hintataso on kuitenkin huomattavan alhainen esimerkiksi suomalaiseen Elisa Kirjaan verrattuna, saati sitten kovakantisiin painettuihin kirjoihin. Ilmaisia e-kirjoja löytyy myös jossain määrin, etenkin klassikkokirjoja löytyy eri paikoista ihan laillisesti, ja kirjastotkin ovat alkaneet jonkin verran ottaa kokoelmiinsa e-kirjoja. Ainakin Pirkanmaan kirjastoilta löytyy valikoima, joka tosin on vielä suppean puoleinen.

E-kirjat jakavat mielipiteitä. Omastakin mielestäni paperisilla kirjoilla on oma viehätyksensä, enkä haluaisi luopua niistä. Kuitenkin olen itse nyt huomannut, että myös kännykän ruudulta lukeminen on minusta ihan miellyttävää varsinkin, kun kyseiselle näytölle vähän sitä tekstiä mahtuukin. Saatoin hyvinkin uppoutua tarinaan ja unohtaa lukevani e-kirjaa, eikä minun kännykkäni näyttö jää paljon pienemmäksi vaikka pokkarin sivuista. Toki e-kirjoissa on ongelmapuolia ja joillekin on vaikeaa keskittyä lukemaan ruudulta. Sanoisin silti, että e-kirjoille on hyvä antaa mahdollisuus, eikä suhtautua kielteisesti vain, koska se ei ole paperinen kirja. 

Kuvassa on alkua Sarah Winmanin teoksesta A Year of Marvellous Ways. Olen aiemmin lukenut suomennoksena hänen edellisen kirjansa Kani nimeltä jumala, josta pidin kovasti.




En kestä. Tämä on niin ihana. Yritän koota itseni, jotta saisin jotain järkevää kirjoitetuksi. No niin.

Creatures Such as We on tekstipohjainen peli tai interaktiivinen romaani, jota voi pelata myös selaimessa. Uutta puhelintani saan kuitenkin kiittää sen löytämisestä, sillä pelejä ja sovelluksia selaillessani Google Play -kauppa suositteli minulle tätä. Peliksi se on luokiteltu, mutta minusta siihen kannattaa ehdottomasti suhtautua enemmänkin romaanina, tarinana - ei niinkään yrittää suoriutua mahdollisimman hyvin tai kerätä pisteitä. Ei tässä pisteitä edes jaeta. Tai minä en huomannut ainakaan. 

Tarina sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen, jossa Kuuhun tehdään turistimatkoja. Kuun pimeälle puolelle on perustettu turistikeskus, jonka oppaana pääsee itse pelaamaan. Hahmon saa luoda itse suuresta määrästä vaihtoehtoja. Määriteltävänä on ikä, sukupuoli (sisältää pelkän mies/nainen jaon lisäksi trans-vaihtoehdot sekä vaihtoehdon "other") ja hahmon etninen tausta (vaihtoehtoja tarjotaan pitkä lista ja tähänkin sisältyy vielä "other"). Hahmo myös nimetään itse. Sukupuoli ei myöskään vaikuta esimerkiksi siihen, tarjotaanko esimerkiksi meikkausvaihtoehtoja, tai kehen voi ihastua.

Pelihahmo - tai päähenkilö - pelaa ajan kulukseen videopelejä, joista uusinta myös lukija pääsee ohjailemaan. Hänen yllätyksekseen kyseisen videopelin tekijätiimi onkin hänen seuraava opastettava turistiryhmänsä. Peli keskittyy pitkälti näiden turistien kanssa kommunikoimiseen ja myös romanssivaihtoehto on saatavilla. Pelkkään romanttiseen tai muuhunkaan päämäärään ei voi yksin keskittyä, sillä peli ikään kuin pakottaa kommunikoimaan myös muiden kanssa ja keskittymään eri asioihin. Rakastuin kovasti näihin hahmoihin - muihinkin kuin siihen, johon annoin pelihahmoni ihastua - sillä heillä kaikilla oli omat persoonallisuutensa ja mielipiteensä. Tästä syystä hahmojen kanssa käydyt keskustelut olivat mielenkiintoisia ja ne tarjosivat paljon ajateltavaa myös oikeaan elämään. 

Kaikki ei mene turistien vierailun aikana ihan suunnitelmien mukaan, ja itse saakin tietenkin valikoida, miten oma pelihahmo kyseiset tilanteet hoitaa. Vaikka jokin asia menisikin huonosti, se ei välttämättä tarkoita, että olisit tehnyt virheen tai pelannut huonosti; ei oikeassa elämässäkään kaikki aina suju vaikka mitä tekisi, ja siksi tämä ehkä niin hyvä onkin. Tästä syystä painottaisin tätä interaktiiviseksi romaaniksi pelin sijaan. Eihän hyvissä tarinoissa päähenkilö voi koko aikaa olla tyytyväinen ja onnistua.

Eläydyin hyvin voimakkaasti tunteisiin, joita hahmoni missäkin tilanteessa koki. Imeydyin tarinaan vähintään yhtä syvällisesti kuin hyvään kirjaan. Ainoa harmin aihe minulla on, että se loppui. Olisin viihtynyt kyseisessä maailmassa kyseisten hahmojen kanssa paljon, paljon kauemmin. Itseasiassa saatuani pelin päätökseen, pelasin sen heti uudestaan läpi. En ollut valmis vielä jättämään pelin maailmaa. Tämä tarina on aivan ihana, en voi muuta sanoa. Kerrankin oli helppo valita pelin kysyessä lopuksi, kuinka todennäköisesti suosittelisin tätä kaverille; täysi kymppi. 

En kestä.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Kissakuvailua uudella puhelimella


Pitkästä aikaa. Blogi on jotenkin näköjään pitänyt pientä kesälomaa. Viikon biisit ovat ainakin jääneet laiminlyödyiksi jo hyvän aikaa, mutta niiden pariin yritän palata taas syksyllä.

Olen nyt tiedättekös ilahduttanut itseäni ostamalla viimein uuden puhelimen. Entisen Lumia 520:n jälkeen Huawein Honor 7 on melkoista luksusta! Edellisessä kännykässäni kyllästyin enimmäkseen siihen, ettei Windows-puhelimelle saa melkein mitään kunnon sovelluksia. Ja jos jonkin sovelluksen saikin, eihän minun luurini sitä jaksanut pyörittää. Uudella Androidillani ei tarvitse sellaisista murehtia, ja varmaan teen vielä oman postauksen muutamista suosikkisovelluksistani ja -peleistäni. Pokemon Go löytyy minulta nyt myös, vaikka eipä täällä pusikossa paljoa pokemoneja näykään. 

Päätettyäni, että on aika hankkia uusi puhelin, totesin haluavani sen sitten olevan hyvä. Honor 7:aa kehuttiin monissa arvosteluissa ja silloin hiukan päälle 300 euron hintakin oli vielä siedettävä (nyt kyseisen puhelimen hinta näyttää jo pudonneen 300 alapuolellekin). Toistaiseksi en ole ostokseeni pettynyt. Kameraa tässä puhelimessa erityisesti kehuttiin, ja voinpa minäkin liittää ääneni noihin kehuihin. Puhelimella otetut kuvat näyttävät jopa parempi laatuisilta kuin digikamerallani räpsityt, vai mitä mieltä olette?

Viimeaikoina on tullut käveltyä paljon ulkona puhelin kädessä, vaikkakaan ei niiden pokemonien perässä. Niiden sijaan olen pyydystänyt muistikortille oikean elämän pikkupokemonejani, kissojamme. En olekaan tainnut vielä kertoa heistä enempää, joten kuvieni sisältäessä lähinnä kissakuvia, voisin käyttää tilaisuuden hyväksi kertoakseni kolmesta yllätyspennusta, joista on tullut tärkeä osa perhettä.

Kaksi vuotta sitten kesän alussa pihallamme olevasta liiteristä alkoi kuulua kissanpentujen naukumista. Muuan villikissa oli talven ja kevään aikana tykästynyt tonttiimme niin paljon, että valitsi liiterimme jälkikasvunsa kodiksi. Täällä maaseudulla villikissoja kuljeksii aina enemmän ja vähemmän, ja lähin naapurimme oikein rohkaisee niitä tarjoamalla kissoille ruokaa. Omat kissamme ovat kaikki olleet jo pitkään leikattuja, joten pentuja emme tosiaankaan odottaneet.

Mutta siellä ne vinkuivat. Kolme pientä karvapalloa, jotka meidän tietenkin täytyi adoptoida omiksemme. Niiden äiti kesyyntyi samalla entistä enemmän ja nyt sitä saa rauhassa jo silittääkin. Pennut olivat nekin alkuun arkoja, mutta niiden hieman kasvettua niiden kiintymys oli helppo ostaa nakin palasilla. Kaksi poikaa saivat nimiksiin Laikku ja Oliver (nykyisin tunnetaan nimellä Olsku) ja aivan äitinsä näköinen pieni tyttö on nyt Natski. Natski on tämä keltaisen, mustan ja valkoisen kirjava yksilö, ja jostain syystä se on tavattoman kiintynyt minuun, ja kulkee mielellään mukanani ulkona. 

Natski on minun kullannuppuni, rämäpää ja utelias otus sekä hurja saalistaja. Se on aina ollut veljiään pienempi, mutta silti ne olivat aina pojat, jotka olivat Natskin kanssa tapellessa vaikeuksissa. Meillä on ollut kissoja kauemmin kuin minä olen ollut olemassakaan, mutta en muista yhdenkään kissan näin erityisesti tykästyneen juuri minuun. Äiti kertoi tässä kerran, kuinka hän oli ollut kissalaumamme kanssa ulkona (ja hänellä on aina silloin mukana purkillinen namejakin), mutta heti kuullessaan minun ääneni Natski lähti kipittämään luokseni. En edes kutsunut sitä silloin, en edes nähnyt koko kissaa ennen kuin sen naama ilmestyi kulman takaa.

Natski myös nuuski huolestuneena aivan tuoretta tatuointiani, jonka olin suojannut kelmulla, jonka alla oli Bebanthenia. Ilmeisesti kissa päätteli sen olevan jokin vamma, ainakin se alkoi nuolla kättäni kelmun vierestä, mitä se ei ole ennen tehnyt. Vain muutamaa päivää aikaisemmin Natskilla itsellään oli ollut pipi; sitä oli purrut käärme - vähän liiankin utelias kissa - ja isä arveli, että Natski ehkä tunnisti lääkerasvan hajun joksikin eläinlääkärin vastaanotolla olleen hajun kaltaiseksi. Sellainen pieni kullanmuru.

Tämä on puolestaan Olksu. Kissoista isokokoisin, mikä ei liene ihme ottaen huomioon, että se pyrkii kähveltämään muidenkin ruoat tilaisuuden saadessaan. Se myös söisi vaikka mitä leivän kannikoista perunankuoriin, jos vaan pääsee niihin käsiksi. Olskussa on ainakin paljon halattavaa! Välillä se juoksee sisarustensa kanssa puutarhassa niin että pusikko vain rytisee. Kissojen liikkumista kuvataan useimmiten siroksi ja hienostuneeksi, mutta kun Olskulla menee oikein lujaa, se muistuttaa lähinnä kanuunankuulaa. Vaikka Olsku onkin melkoisen kokoinen katti, sen naama on edelleen hassun pentumainen. Jotenkin se kyllä sopiikin sille.

Laikun naama näyttää melkein aina huolestuneelta. Vähän arkajalka se kyllä onkin, ja toisinaan sitä ei saa edes silittää. Joskus se on hyvinkin hellyydenkipeällä tuulella, jolloin sitä saa halia ja paijata niin että koko kissa on ihan kiemurassa, kun ei tiedä miten olisi. Usein Laikku viihtyy yksinkin. Se on vähän ujo. Se on sellainen herkkä poika, kuten siskoni sanoo.

Kaikki he ovat aivan ihania ja uuden puhelimen kameralla on hyvä ottaa pikku ronteista kuvia. Tai eivät ne enää niin pieniäkään ole, kaksivuotiaita ja aivan aikuisen kokoisia. Vauvoja ne silti ovat.