sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Hyvää joulua


Hyvää joulua teille kaikille! Varsinainen jouluhössötys on ainakin meillä perinteiseen tapaan ohi ja näin joulupäivänä tutkitaan saatuja lahjoja ja syödään ihan liikaa suklaata. Jotain lautapelejä saatetaan koko perheen kesken kokeilla. Joulupäivänä ei ole enää perinteiden vaatimia kaavoja, ei tarvitse lähteä mummilaan, miettiä missä vaiheessa jouluruoka syödään ja lahjat avataan. Juhlan vaatimat ohjemanumerot on suoritettu ja jäljellä on rauha ja jouluvalojen pehmeä hohde. Tuntuiko joulu teistä tänä vuonna joululta?

Varttuessaan monelle tuntuu käyvän niin, että joulu lakkaa tuntumasta joululta. Mikä on se ydin ja taika, joka lapsuuden jouluissa aina oli? Joulu oli vuoden kohokohta, sen odotus tuntui kestävän ikuisuuksia. Lahjakasaa kuusen alla katsoessa ei käynyt mielessäkään miettiä, paljonko siihen kaikkeen on kulutettu rahaa, eikä itsellä tietenkään ollut lainkaan paineita hankkia lahjoja muille, koska joulupukkihan sen hoiti! Talon nurkissa kulki tonttuja. Niille jätettiin joskus pipareita. Nyt seinien välissä rapisee vain hiirten pikkuiset jalat.

Olen itse löytänyt joulutunnelmaa näin myöhemmin lahjojen antamisesta. Minusta on mukava ideoida lahjoja, jotka ilahduttaisivat saajaansa mahdollisimman paljon. Lyhytterapian psykologini antoi minulle kerran tehtäväksi kirjoittaa ylös positiivisia ajatuksia itsestäni, ja hyvien lahjojen antaminen on yksi, jonka listaan kirjoitin. Tänä vuonna lahjatkin jäivät vähän viimehetkeen, kun en oikein jaksanut etsiä ja keksiä enkä ihan sataprosenttisesti tuntunut saavan kiinni ajankulustakaan. Joulu tuli melkein yllättäen. Lopulta kaikille perheenjäsenille kuitenkin löytyi paketit, jotka tuntuivat ilahduttavan. Isä sai Kanteletar-kirjan, koska pitää kalevalaisesta runoudesta ja suomalaisesta kulttuuriperinteestä. Äidille löytyi kirpputorilta kaunis kaulakoru, jolle askartelin nätin rasian, ja lisäksi neuloin hänelle sormikkaat. Sormikkaissa on pitkät varret, mitä äiti arvosti kovasti. Sormikkaiden ohje löytyy Novitan sivuilta. Sisko sai pleikkaripelin, jota oli toivonut. Mummille askartelin kirjarasian.

Sain itsekin lahjoja, joita olin toivonut, ja rahaa, mikä opiskelijalle on aina tarpeen. Siskoltani toivoin Jääkaappirunous-magnettisettiä ja sainkin. Irrottelin magneettisanat toisistaan ja kiinnitin pakastimen kylkeen. Pienenä minä ja siskoni leikimme samaisen pakastimen kyljessä värikkäillä, monen muotoisilla magneeteilla. Nyt on taas magneetteja, joilla leikkiä, vaikka niissä onkin vähemmän värejä kuin silloin ennen.

Sellaista. Saa näiden kanssa jonkin verran aikaa kulumaan. Minusta sanamagneetit ovat sellaisenaankin kauniita, ja voihan niitä yhdistelemällä saada vaikka uusia ideoitakin.

Mukavaa joulunaikaa ja uutta vuotta! Toivotaan, että ensi vuodesta tulee hyvä. Voidaan ainakin leikkiä jonkinlaista uutta alkua taas.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Luovan kirjoittamisen kurssilta: I'll Keep Listening

// Haluan jakaa teille tähän yhden tekstin, jonka kirjoitin englannin luovan kirjoittamisen kurssilla. Teksti on tietenkin englanniksi ilmeisistä syistä.



The sky was full of black birds circling above me. Yesterday my therapist told me that it’s not possible to miss a feeling that you have never experienced. If you miss it, you have felt it.

The birds placed themselves on the powerlines like notes. I wondered what kind of melody they would make, but I never learnt how to read music, not really, not like you. No one ever was quite like you. You with your hair always out of order, just like everything about you, a hair like ruffled feathers. 

I miss you quite a lot actually, who would’ve believed? Sometimes I’m almost sure I dreamt you and you never existed at all. I’m not sure which thought seems less impossible; a universe that can contain something like you or a universe you never were a part of. But my therapist says you can’t miss something you didn’t experience, and my dear, you were an experience. I’m rambling again, I know you hated that.

I’m sorry.

Now there are black winged birds in my apple trees, like they’re trying to replace the leafs long dead. The sky is grey like it always is and I’ve forgotten how it feels to be warm. The birds are staring at me through the glass, are you one of them? These judgmental feathery leafs like death omens right outside. No, you’re not one of them, I should know.

These curtains in my kitchen windows are hideous. I should never have let you pick them, but the birds are staring at me now and I can’t let them keep looking at me like that.

Will you ever come for me?

And the saddest part is I keep listening to the wind and sometimes it sounds exactly like you complaining how we’ve always ran out of milk when you want to eat cereal.

My therapist says I’m doing great.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Väsyttää...


Tämä blogi näköjään skippasi kesän lisäksi vielä syksynkin. Kesällä viihdyin muun tekemisen parissa, syksy toi mukanaan uuden lukuvuoden (sairasloma on ohi), mutta viime aikoina olen vain ollut väsynyt. Niin paljon vaivaa viitsiä kirjoittaa tekstiä, siirtää kuvia tietokoneelle ja editoida niitä, asetella kaikki blogiin julkaisukelpoiseksi kokonaisuudeksi... Mihin ihmeeseen minä olen kadottanut innostuksen näihinkin juttuihin? Ehkä se on yksi niitä asioita, joiden aloittaminen tuntuu taas ihmeen työläältä, vaikka tiedän, että sen tekemisestä tulisi parempi olo. Itseilmaisua ja niin edelleen.

Syksyn tullen olin hyvinkin energinen. Kesän lopulla suorastaan odotin koulun alkua ja olinhan suorittanut kesällä pitkästä aikaa tentinkin loistavalla arvosanalla. Sairasloma tosiaan loppui ja syyskuusta alkaen olen taas ollut opintotuen piirissä. Otin lukujärjestykseeni kunnianhimoisesti pro seminaari -kurssin, jonka yhteydessä siis on tarkoitus saada tehtyä kanditutkielmaa. Sen lisäksi ilmoittauduin englannin luovaan kirjoittamiseen ja yhteen sivuainekurssiin, jonka lopetin alkuunsa huomattuani sen olevan vaativampi kuin olin arvellut ja todettuani, etten oikeastaan edes tarvitse kyseistä kurssia.

Syksyllä alkoi myös YHTS:n maksama lyhytterapia, johon sisältyy korkeintaan kymmenen käyntiä yksityisellä psykologilla. Minulla on jäljellä vielä ainakin yksi kerta, silloin katsotaan että sovitaanko vielä yksi tapaaminen sen jälkeen vai onko se siinä. Nuo terapiakäynnit ovat tuntuneet jotenkin intensiivisemmiltä kuin aikaisemmat juttutuokioni YTHS:llä, ja olen tapaamisten jälkeen tuntenut oloni väsyneeksi ja ikään kuin tulehtuneeksi, ainakin sen lopun päivää ja yleensä seuraavankin. Sitä se kai on, kun kipeitä asioita kaivetaan esiin, mutta se on kai tarpeellista, jotta kyseiset henkiset mustelmat pääsisivät paranemaan. 

Pro seminaari -kurssi jäi siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt alkaa palauttaa osasuorituksia. Miksi on niin vaikeaa ottaa ja lukea asioita itse valitsemastaan aiheesta? Miksi on niin vaikeaa etsiä tietoa, kun ongelma on nimen omaan se työhön ryhtyminen ja tekstien lukeminen eikä niinkään se, etten tietäisi mistä aloittaa? En saanut tekstiä syntymään, en saanut tutkielmaa edistettyä, jättäydyin pois kurssilta. Terapiassakin psykologini kanssa puhuimme, että se on varmasti hyvä ratkaisu ja otan sen kurssin uudestaan sitten keväällä, mutta silti oli luovuttajafiilis sen jälkeen. 

Luovan kirjoittamisen kurssi sentään näyttäisi tulevan täyteen. Siitä puuttuu enää yhden pienen jutun palautus. Oppitunnit on käyty, tekstit kirjoitettu ryhmätovereiden tekstit kommentoitu. Pääni tahtoo edelleen toimia englanniksi mikä hankaloittaa omien suomenkielisten kirjoitusprojektieni edistämistä. Pitäisi lukea joku suomenkielinen kirja. En olekaan lukenut kirjoja taas pitkään aikaan. Suosituksia otetaan vastaan.

Ja voi miten pimeää on koko ajan! Asiaa ei juurikaan auta se, että vuorokausirytmini on päin mäntyä taas, kun minulta on jäänyt ilmoittautumatta kulttuuripajallekaan nyt tässä jaksossa. Että ihmekös se, jos väsyttää koko ajan, kun nukkuu koko päivän eikä tee mitään järkevää. 

Parisen viikkoa sitten tuli täyteen vuosi siitä, kun soitin YTHS:lle mielenterveysongelmistani. En oikein osaa sanoa, onko minulla nyt parempi olo, mutta ainakin voin tuntea tekeväni asialle jotakin. Ja yhden erityistaidon olen tämän kyseisen vuoden aikana oppinut; osaan hyvin peittää itkemisen jäljet. Minä nimittäin itken lähes poikkeuksetta puhuessani jollekulle ääneen ongelmistani. Tunnin vetistelyn jälkeen rauhoittuminen ja meikin korjaaminen vessassa tekevät ihmeitä. Meikkaaminen itsessään rauhoittaa minua, erityisesti tykkään terapian jälkeen laittaa huulipunaa. Se antaa jotakin mihin keskittyä ja kotimatkaa varten hieman lisää itsevarmuutta kun pitää astua ihmisten ilmoille.

Tämä kuva on otettu viimeisimmän terapiakäynnin jälkeen. Tunti itkemistä, puoli tuntia rauhoittumista ja vähän meikkiä. Oven toisella puolella soi radiosta Queenin The Show Must Go On, mikä tuntui kovin sopivalta siinä tilanteessa. Pinkit pääkallokorvikset löysin kirpparilta.

Toivottavasti teillä on ollut mukava syksy.