lauantai 7. tammikuuta 2017

Asioita, joita ei voi sanoa ääneen


(Varoitus, tämä postaus sisältää itsemurhaideointia ja muita itsetuhoisia ajatuksia.)

Minähän aloin syksyllä käydä uuden psykologin luona YTHS:n tarjoamassa lyhytterapiassa. Hänelle tietenkin piti selittää kaikki uudestaan (olihan hän saanut YTHS:ltä tietoja, mutta silti), ja piti palauttaa mieleen myös syy, miksi alun perin otin yhteyttä YTHS:ään. Huomasin jälleen, miten vaikea minun on puhua ääneen itsetuhoisista ajatuksista saati itsemurha-ajatuksista. Nehän ne minut alun perin säikäyttivät tajuamaan, että jotakin pitää nyt kyllä tehdä. Kerroin psykologillekin ajatelleeni sen sen kautta, että jos joku kaverini kertoisi ajattelevansa tällaisia, kehottaisin kyllä hakemaan apua. 

Psykologi pyysi kuvailemaan tarkemmin itsetuhoisia mielenliikkeitäni ja huomasin sanojen jäävän ulottumattomiini. Miten niin pelkkä "itsetuhoisia ajatuksia" ei riittänyt kuvaukseksi? En jotenkin ollut kai valmistautunut kysymykseen, vaikka siihen vastaamisen olisi pitänyt olla helppoa, vai mitä? Olivathan kyseiset ajatukset olleet tiiviisti läsnä, ovat edelleenkin. Mutta niiden saattaminen sanoiksi ei ottanut onnistuakseen.

Ajatus tulee niin helposti. Kun sen yrittää muotoilla suomenkielisiksi sanoiksi ja lausua ääneen, se kuulostaa hirvittävän rajulta, brutaalilta, väkivaltaiselta, väärältä. Ehkä se on tarkoituskin. Päästää ne ajatukset oman pään ulkopuolelle ja kuulla omin korvin, miten kamalalta se kuulostaa. Jotenkin "Ajattelin, että olisi vain fiksua tappaa itsensä, jos kuoleman jälkeen kaikki on kuitenkin ohi, muistot katoavat minuuden mukana, eikä silloin ole enää väliä kuinka pitkään ja täysillä sitä on elänyt", kuulostaa paljon dramaattisemmalta lausuttuna ääneen kuin ajateltuna omassa päässä. Useimmiten halu satuttaa itseään on pelkkä epämääräinen mielikuva itsestäni hirttoköysi kaulan ympärillä (enkä todellakaan ole hirttäytymässä edes siinä tapauksessa, että päättäisin ryhtyä päästämään itseäni päiviltä, en tosiaan) ja niin edelleen. Ja jos ajatus onkin sanoina, se on useimmiten englanniksi. Vieras kieli ehkä loitontaa ajatuksen rumuutta? Sisäinen monologini saattaa toisinaan hyvinkin olla luokkaa "Lol, maybe I should just die", mikä kuulostaa aivan erilaiselta kuin "Ehkä mun pitäis vaan kuolla". 

Psykologille vastasin siis melko epämääräisesti ja asia on mietityttänyt minua jonkin verran. Kysymykseen, miten olen ajatellut itsemurhaa, vastasin jotakin, että korkealta hyppäämistä tai perus ranteet auki. Vastaus ei kuvasta kunnolla totuutta. Katsellessani alas yhdeksännessä kerroksessa olevasta asunnostani olen jo kauan sitten todennut, ettei ranskalaisen parvekkeen kaiteen yli kiipeäminen olekaan kovin houkutteleva ajatus. Ranteiden viiltäminen on enemmän ollut mielessäni, mutta kuvitelmani ovat useimmiten kietoutuneet sen ympärille, miten minut löydettäisiin, jos tekisin sen soluhuoneessani. Kämppikselläni ei ole syytä tulla huoneeseeni kysymättä ja oven täytyisi kuitenkin olla kiinni, jotta saisin olla rauhassa. Tämänkään skenaarion pyörittelystä en osannut ääneen kertoa. 

Mutta yksi keino minulla on ollut pitkään mielessäni, enkä siitä osannut kertoa millään tavalla. Tämä blogi on tärkeä antaessaan minulle kanavan jakaa asioita, joita en muille uskalla tai osaa kertoa. Kuvailenpa siis tähän nyt ihanteellisen itsemurhametodini. Menisi pakkasella ulos, jonnekin missä saa olla rauhassa tarpeeksi kauan. Mielellään ottaisi mukaan alkoholia ja mahdollisesti joisi niin paljon, että sammuisi sinne pakkaseen. En ole koskaan juonut itseäni sammuksiin, joten kuvitelman yksityiskohtia on vaikea muovata. Joka tapauksessa alkoholi tehostaa pintaverenkiertoa, jolloin olo ei tunnu yhtä kylmältä kuin muuten tuntuisi, mutta veri onkin jäähtymässä sormissa ja muissa vähemmän ratkaisevissa paikoissa sen sijaan, että suojelisi elintärkeitä elimiä paleltumiselta. Ainahan sitä saa kuulla, miten humalaisia jäätyy hengiltä, kun ovat jääneet hankeen nukkumaan. Miksei se sitten onnistuisi tarkoituksellakin? Teoriassa ainakin tuntuisi helpolta tavalta lähteä.

Mutta en minä sitä ole tekemässä. Enkä minä kirjoita tätä henkisissä tuskissa kärvistellen tai kyyneleet poskille valuen. Silloinkin, kun mieleeni purjehtii ratkaisuehdotukseksi kuolema, tunnetila on pikemminkin tylsistynyt kuin tuskainen. Usein jossain määrin ahdistunut, mutta vain toisinaan musertavissa määrin. Vähän kuin istuisi tuhottoman pitkällä luennolla, jonka aihe ei kiinnosta ja jonka sisältö on ehkä vähän liian vaikeakin paikka paikoin, ja vain tuijotat kelloa. Katsot kelloa viiden minuutin välein ja ugh, vielä on tunti jäljellä, päästäisiinpä jo poiiiiiis. Sellainen tunne.

Psykologini totesi myös jossain vaiheessa, että olen ollut kovin yksin tämän asian kanssa. Kerroin nimittäin, että olen edelleen salannut koko jutun vanhemmiltani ja siskoltani, enkä ole edes erittäin läheiselle nettikaverilleni kertonut koko totuutta (kyseisen kaverin olen tuntenut useamman vuoden, nähnyt livenä muutaman kerran ja yleisesti ottaen hän tietää minusta enemmän kuin kukaan muu tuttuni). Psykologin toteamus yllätti minut, sillä en ollut kokenut olevani hirveän yksin erityisesti juuri mielenterveysasioiden kanssa. Kavereita minulla ei yliopistoaikanani ole oikeastaan ollut ennen kulttuuripajaa, mutta en ollut kokenut, että pitäisin masennukseeni ja muuhun sellaiseen liittyviä asioita padottuna sisälläni. Toki joskus on tullut hetki, kun on tuntunut, että haluaisin jutella jollekulle, mutta en ole uskaltanut. Sellaisia ei ole ollut kovin usein. Olen päin vastoin tuntenut jakavani melko paljonkin omista kivuistani, ainakin tarpeeksi...

Sitten tajusin, etten ollut painottanut tämän blogin merkitystä tai kertonut sen enempää sen sisällöstä. Olin maininnut sen vain harrastuksista kysyttäessä. Täällähän minä kerron rehellisesti ja olen monesti saanut vertaistukea kommenttien kautta. Avautuminen tuntuu helpolta, kun voin avautua ihmisille, joita en tunne. Minusta vain tuntuu epämukavalta ajatella, että tuntemani ihmiset alkaisivat kysellä minulta voinnistani ja niin edelleen. Blogissa voin vastata kyselyihin omilla ehdoillani; kun minulla on siihen aikaa, ja voin miettiä vastauksen kaikessa rauhassa, eikä tarvitse pelätä että alkaisin itkeä tai jos alan kukaan ei tiedä ellen kerro. Minä nimittäin itken naurettavan helposti. Olenko maininnut siitä? Joka kerta, kun minun pitää puhua itseäni koskevista ongelmista, alan itkeä. Psykologeilla se vielä menee, kun ne on varmaan muutenkin tottuneet siihen. Mutta muuten muiden edessä itkeminen nolottaa minua. Ehkä siksi olen tyytyväinen kirjoittaessani blogiini. 

Tämä blogi on ehkä jäänyt viime aikoina niin hiljaiseksi, koska olen käynyt asioita läpi psykologilla niin paljon, että en ole tuntenut samanlaista avautumistarvetta. Lyhytterapia on tuntunut intensiivisemmältä kuin aikaisemmat juttutuokioni YTHS:llä. Tämä on toisaalta myös itseilmaisun kanava muutenkin, ja itseilmaisua olen päässyt harrastamaan kulttuuripajalla. Ja kun en ole ollut kulttuuripajalla, syynä on ollut väsymys ja saamattomuus, jotka ovat yhtä lailla haitanneet bloggaamista. Lyhytterapiajaksoni on päättymässä, enkä vielä tiedä, miten homma jatkuu. Ehkä avautumispaikalle on kohta taas enemmänikin tarvetta, mutta saa nähdä. Ehkä kevät saa minut taas piristymään ja tässäkin blogissa nähdään vielä joku päivä ihan koherentti postaus yhtenäisellä aiheella ja sopivilla kuvillakin. 

Hyvää uutta vuotta itse kullekin, ja toivotaan, että tästä vuodesta tulee meille kaikille parempi. Uuteen vuoteen on kiva lähteä uudella bannerillakin. Mitäs tykkäätte?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti