perjantai 31. maaliskuuta 2017

Kirjoittaminen. Miksi ihmeessä?


Kirjoittaminen on viime aikoina takunnut. Ideoita on, iltaisin mielessäni pyörivät useammankin ehkä-joskus-romaanin kohtaukset ja vieraiden maailmojen tausta ja kulttuuriset yksityiskohdat. Hahmojeni historia ja luonteenpiirteet selkiytyvät ja haluaisin kovasti voida esitellä heidät ja heidän maailmansa muillekin, mutta kun tarina ei ota asettuakseen tekstin muotoon.

Olen tullut siihen tulokseen, että motivaatio on asian ytimessä. Ensinnäkin tarinassa jokaisella hahmolla on oltava syynsä tehdä mitä tekevät, muuten mistään ei tule mitään. Kovin usein huomaan tuijottavani tekstinkäsittelyohjelmaa ja miettiväni, miten kauhea vaiva kaikessa tässä on hahmojeni kannalta. Minkä ihmeen takia ne edes viitsivät? Mitä sen väliä oikeastaan on, vaikka maailma sellaisena kuin he sen tuntevat ottaisi ja loppuisi? Jäisi vaan kotiin. En minä viitsisi. Minun taitaa silloin tällöin olla vaikea enää nähdä, minkä ihmeen takia ihmiset ylipäätään välittävät asioista niin hirmuisesti. Todistettavasti monet silti välittävät ja ovat valmiita laittamaan aikaa ja energiaa siihen, että edistäisivät omien arvojensa mukaisia asioita; on minullakin näitä ajoittaisia aktiivisuuden puuskia. Näin minunkin tarinoideni hahmojen on asiat nähtävä, tai muuten ei ole tarinaa kerrottavaksi.

Oma motivaationi on hyvin usein hukassa. Noin ylipäätään, elämän ja vähän kaiken suhteen. Sitä se masennus teettää. Se ujuttautuu minun aivoistani värittämään maailmankuvaani ja valuu sillä tavalla kirjoitusharrastuksen tielle. Kirjoittaminenkin tuottaisi mielihyvää, jos vain saisi itsensä aloittamaan. Mutta jos ei jaksa.

Oma lukunsa on tietenkin kysymys siitä, miksi ylipäätään kannattaisi kirjoittaa. On sitä vilkkuvaa kursoria tuijottaessa tullut useaan otteeseen kyseenalaistettua sekin, miksi ihmeessä kukaan haluaisi ikinä lukea tätä soopaa, jonka runko mielessäni kummittelee. Ja totta kai kaikki Todelliset Kirjoittajat tässä kohtaa muistuttaisivat, että kirjoittaa pitää itseään eikä lukijoita varten. Mutta jos tekstilläni ei ole arvoa yhdellekään lukijalle, yhtä hyvin minä voisin vain jatkaa tapahtumien pyörittämistä omassa päässäni, eikö niin? Toisinaan olen varma ideoideni potentiaalista, mutta joskus sitä vain pysähtyy miettimään että voi mikä sotku tämäkin on voi herrajumala.

Kirjoittaessa aivain asemassa on saada lukija välittämään. Tapahtumat ja henkilöt ovat keksittyjä, miksi sinun pitäisi käyttää tuntikausia elämästäsi lukeaksesi, mitä niille oikein tapahtuu? Siinä se kaunokirjallisuuden taika piilee. Mutta jos itse hädin tuskin jaksan välittää ja hädin tuskin saan hahmoni välittämään jostakin tarpeeksi toimiakseen, miksi jonkun ulkopuolisen ihmisen pitäisi välittää? Tämäkin on mitä luultavimmin masennuksen värittämää ajattelua, mutta sen toteaminen ei juuri helpota, kun Word on ollut koskemattomana auki monta tuntia.

Ja kyllähän minä joskus hakkaan näppäimistöä unohtaen ajankulun kokonaan ja yhtäkkiä huomaan vuorokauden vaihtuneen toiseen ja tekstitiedoston kasvaneen kymmenellä sivulla. Harmittavan harvoin sellaista tapahtuu, mutta tapahtuu kuitenkin. Halusin jakaa turhautumisen tunteitani blogitekstin muodossa siltä varalta, että joku vaikka samaistuisi näihin pohdintoihin. Pitkästä aikaa avautuminen blogille tuntuu kieltämättä taas aika vapauttavalta.

Puolivälissä tätä postausta aloin miettiä, ketä muka kiinnostaa lukea tätäkään. Onko tässä ajatuskulussa nyt edes mitään loogista rakennetta tai järkeä ylipäätään, ehkä kannattaisi vain pyyhkiä koko teksti pois ja antaa olla. Tällä kertaa pääsin tunteesta yli ja vein postauksen päätökseen, joten jei, muistetaan hei tunnistaa kaikki pienetkin saavutukset!

torstai 30. maaliskuuta 2017

Virkatut kiemurakorvikset


Tänään tapahtui jotakin ennenkuulumatonta: vieras ihminen puhui minulle bussissa! Tämähän on suomalaiselle lähestulkoon traumamateriaalia, mutta tällä kertaa kyse oli kehuista, joten tämä yllättävä tilanne jäi positiivisen puolelle. Käytävän toisella puolella istuva nainen kehui korvakorujani sanoen niiden olevan kaunis keväinen väripilkku, joka erottui pirteästi harmaan takkini kontrastina. Kyseessä olivat itse virkkaamani keltaiset korvakorut, joiden ohjeen ajattelin jakaa nyt blogiini. Malli on niin yksinkertainen, että sopii aloittelijallekin.

Tarvitset:
  • Lankaa ja virkkuukoukun langan paksuuden mukaan
  • Korvakorukoukut

Eri paksuisista langoista tulee luonnollisesti eri kokoisia korvakoruja, joten tähän voi valita ihan oman mielensä mukaan tai vaikka hyödyntää kotoa löytyviä ylijäämälankoja.

Ohje:
Virkkaa 15 ketjusilmukkaa. Virkkaa kaksi pylvästä kolmanteen silmukkaan koukulta lukien. Virkkaa kolme pylvästä jokaiseen ketjusilmukkaan kerros loppuun. Kiinnitä korvakorukoukku ja päättele langat. Tee toinen koru samalla tavalla.

Spiraalimainen muoto syntyy, kun silmukat eivät mahdu olemaan suorassa rivissä vierekkäin. Korviksen pituutta voi muokata lisäämällä tai vähentämällä ketjusilmukkojen määrää.

Projekti on superhelppo ja ainakin voimakaan värisenä korut eivät jää huomaamattomiksi. Ja onhan se kiva sitten esitellä, että minäpä olen tehnyt nämä ihan itse. Mukavaa kevättä!