lauantai 29. heinäkuuta 2017

Eräs iltapäivä


Nomonton - City Critters
 


Kesää voi viettää niinkin, että istuu lahoavassa pihakeinussa lukemassa runoja ukkosen lähestyessä hitaasti etelästä. Kissa vastakkaisella penkillä. Päivä oli tavattoman lämmin, hiostava. Tämä tapahtui eilen. Lukemistona oli Sylvia Plathin runoja, koonnut Ted Hughes. Kuulokkeista soi ambient-musiikkia, parhaillaan raita Nomoton - City Critters, ja siihen etäältä kumahtelevan ukkosen jyrähdykset sekoittuivat kuin osana sävellystä. Lämmin. Pysähtynyt ilma, josta ukkosen läheisyyden olisi tuntenut silmänräpäyksessä ilman äänitehosteitakin. Kissa nukkui tyytyväisenä, vaikka mustat pilvet vyöryivät lähemmäs ja lähemmäs.


Kun vesisade vihdoin alkoi, kissa hakeutui nopeasti sisälle. Minä istuin hetken vielä, isolla vaaleanpunaisella viholla suojasin lainakirjaa, kuulokkeita ja kännykkää kastumasta. Pisarat olivat valtavia ja putosivat voimalla, niin kuin ukkoskuurojen yhteydessä yleensä. Ukkonen oli saapunut aivan kohdalle, salamoi ja paukkui. Mikä lieneekään viehätys sellaisissa luonnonvoimissa? Mikä on niin romanttista sateen kohinassa? Olipa mitä vain, sade oli raikas eikä ukkonen edes rikkonut sähköjä.

Toiseksi alimmassa kuvassa on loppu Sylvia Plathin runosta The Stones, joka on tässä kirjassa sivuilla 14 ja 15.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti