Novelli - Kuiskausten talo




Tässä talossa äänet kumartuvat ympärille eivätkä jätä hengitystilaa. Minä olen yrittänyt jättää ne huomiotta, voi miten olenkin yrittänyt. Mistään ei ole apua ja minua vaivaa kalvava aavistus, että jonakin päivänä minä olen yksi niistä. Jonakin päivänä minä olen ainoastaan narisevissa käytävissä vaeltava ääni. 

Minä en ole kertonut kenellekään. Pidin niitä harhoina, tietenkin. Niin kauan olikin hyvä, kun saatoin uskoa sen kaiken olevan oman pääni sisällä. Sitten tuli se päivä, kun Sara kysyi aamiaisella, olinko kuullut ullakolta askelia ja hyvin vaimeaa puhetta. Kuin olisimme yhä asuneet kerrostalossa, jossa naapurit jatkavat metelöintiään yömyöhään. Mietin hetken, pilailiko hän kustannuksellani, mutta pikkusiskon silmät olivat vakavat. En vastannut mitään ja ehkä hän arveli minun pitäneen häntä hulluna, koska hänkään ei tuonut asiaa enää myöhemmin esiin. Sara on alkanut nukkua yölamppu päällä.

Minäkin toivoisin saavani turvaa jostakin sellaisesta kuin yövalo tai rintaa vasten puristettu halinalle. Minun vikani on, että olen lakannut uskomasta sellaisten suojaavaan voimaan. Korville vedetty peittokin on enää vain ohut pehmeä kerros minun ja makuuhuoneen välillä, ei siitä ole kilveksi. Toinen peruuttamaton iän tuoma vika on se, etten voi enää kipittää äidin ja isän sänkyyn hakemaan lohtua ja suojaa, jos herään keskellä yötä vilunväristys syvällä sielussa.

Viime yönä minä heräsin jälleen kolmen aikaan yöllä ja lapsi oli jälleen siinä. Totinen tuijotus, pellavaisen vaaleat hiukset leteillä. Se ei koskaan sano mitään ja yleensä katoaa muutaman sekunnin kuluttua. Olen melkein saanut itseni uskomaan, että se on harha, unihalvaus tai jotain sellaista. Viime yönä se piti kädestä jotakuta, josta näkyi ainoastaan pullea lapsenkäsi, joka pian ranteen yläpuolelta katosi ilmaan. 

Minulla ei ole aavistustakaan, mitä ne ovat. Maatessani yksin pimeässä kuuntelemassa vannon mielessäni, että kerron isälle ja äidille heti huomenna, suostuttelen ne muuttamaan pois tästä kirotusta paikasta. Mutta heti päivän koittaessa ja ollessani jälleen tuttujen ihmisten ympäröimänä se kaikki tuntuu täysin naurettavalta. Sisimmässäni tiedän, ettei se ole naurettavaa, mutta varmuus hukkuu järkeilyyn ja viimeistään pelkoon, että minut lähetettäisiin sekopäänä pois, johonkin laitokseen. Ehkä on aivan typerää pelätä pois lähettämistä, kun näiden seinien sisällä näyttää liikkuvan jotain niin paljon karmivampaa. En tiedä, ovatko nämä haamut vaarallisempia, mutta eikö minun kuuluisi toivoa pääseväni pois täältä keinolla millä hyvänsä? Kuka hullu jää taloon, jossa herää kerran toisensa jälkeen tuntemattoman lapsen tuijotukseen? Kuka hullu?

Mutta minä pidän suuni kiinni, en puhu edes Saralle. Öisin käännän kylkeä ja toistan mielessäni iltarukousta, vaikka en ole uskonut enää vuosiin. Se on kuin loitsu tai mantra, tuntuu turvalliselta. Kai se on minun halinalleni ja korville vedetty peittoni.

Äänet muuttuvat päivä päivältä todellisemmiksi, askeleet lähentyvät joka yö. Minä olen koko ajan varmempi, että nämä henget täällä ovat unohdettuja. Ei, tietenkin ne ovat unohdettuja. Mistä minä olen jatkuvasti varmempi on, että ne haluavat minunkin unohtuvan. Niiden ajatteleminen on ajanut minut yhä vain ohuemmaksi, en kohta olekaan muuta kuin lastu ilmassa värisevää pelkoa ja epätoivoista yritystä tarrautua siihen, mitä minulla on. Yritys pysyä. Jäädä. Olla. Minä en halua unohtua.

Joka ilta minä kirjoitan yöpöydälläni olevaan muistikirjaan, jotta en katoaisi kokonaan. Raapustan siihen nimeni, kuin se voisi toimia ankkurina olemassaololleni. Laura Emilia Yläharju. Minä olen Laura Emilia Yläharju, enkä minä halua muuttua aaveeksi. Minä olen olemassa, muista minut, muista minut, muista minut olet kiltti!

* * *

Opettaja kulki luokassa kädessään pinkka kirjoitelmia, joita hän jakeli takaisin oppilaille. Saatuaan omansa Sara käänsi esiin konseptipaperin viimeisen sivun, jolle opettaja oli raapustanut numeron sekä muutaman huomion tekstistä. Kielessä tai tarinassa ei ollut ollut paljoakaan moitittavaa, mutta opettajaa oli hieman kummastuttanut, että Sara oli nähtävästi sijoittanut itsensä tarinaan. Kuvitteellisesta isosiskosta kirjoittaminen oli kuitenkin saanut väreet kulkemaan opettajan selkäpiitä pitkin.

Niin. Olisihan Sara voinut vaihtaa nimet. Ehkä se olisi ollut helpointa, mutta hänestä se olisi tuntunut väärältä. Koko teksti olisi silloin menettänyt merkityksensä, eikö olisikin? Eihän se edes ollut oikeasti hänen kirjoittamansa, eikä hän siksi kokenut olevansa oikeutettu sitä muokkaamaankaan.

Kun opettaja oli antanut tehtävän kirjoittaa fiktiivinen teksti ja listannut mahdollisten aiheiden joukkoon kummitustarinan, Sara oli heti tiennyt, mitä hänen kirjoitelmansa olisi sisällettävä. Ehkä hän oli ollut vain laiska kirjoittamaan itse, tai sitten hän oli jo kauan kaivannut tilaisuutta saattaa nämä nimenomaiset sanat jonkun muunkin tietoon. Oli miten oli, hän oli kotiin päästyään ottanut esiin yöpöydänlaatikossa pitämänsä muistikirjan.

Hän ei tiennyt, miten kauan se oli hänellä ollut. Kaikki sanoivat sen kuuluvan hänelle, sillä kenen muunkaan se olisi ollut? Hän oli perheen ainoa lapsi, oli aina ollut. Mutta käsiala ja sanat eivät olleet hänen, vaikka niissä soikin jotakin tuttua, paperinohut muisto, josta ei ihan saanut kiinni. Muistikirjassa mainittiin hänetkin muutamaan kertaan, tai ainakin pieni tyttö, jolla oli sama nimi. Kun hän oli päässyt kohtaan, josta eteenpäin sivut oli täytetty saman nimen, Laura Emilia Yläharju, toistolla kerran toisensa jälkeen, hän oli säikähtänyt ja jättänyt kirjan vuosikausiksi koskemattomaksi laatikon pohjalle. Pääasiassa hänet oli säikäyttänyt sukunimi, joka teki muistikirjan Sarasta hänen kaimansa myös sen osalta. Vaikka eikö ollut ihan mahdollista, että jollakulla muullakin oli täysin sama etu- ja sukunimi kuin hänelläkin, ei sen tarvinnut tarkoittaa häntä.

Jos se olisi tarkoittanut häntä, eikö silloin olisi pitänyt uskoa myös sen kirjoittaneeseen isosiskoon, jota Saralla ei koskaan ollut ollut? Siskoon, joka sivuilla aneli häntä muistamaan. Hän ei ollut halunnut nähdäkään kirjaa moneen vuoteen.

Kunnes hän eräänä päivänä oli liian laiska kirjoittaakseen itse kummitustarinan yhdeksännen luokan äidinkielentunnille tajuttuaan, että hänellä oli täydellinen sellainen jo valmiina. Hän oli kopioinut pätkän kirjasta, eikä ollut edes tuntenut huonoa omatuntoa. Hyvän arvosanan hän oli nyt saanut, mutta tuskin mitään muuta. Ei oivallusta tai ymmärrystä ainakaan.

Sara tuijotti paperia ja tunsi olonsa jotenkin tyhjäksi. Hänen ympärillään muut oppilaat vertailivat numeroitaan, yksi Saran kavereista kysyi sitä häneltäkin, mutta Saran ajatukset olivat muualla. 
Hänen oli ikävä. Niin kova, että hänen luisevaan rintaansa sattui, eikä hän silti saanut mieleensä sen ihmisen kuvaa, jota kaipasi. Laura Emilia. Sinut unohdettiin sittenkin.

* * *

Mä en ymmärrä, miksi meidän täytyi muuttaa. Äiti sanoo, että kunhan täytyi ja että uudessa paikassa pääsee tutustumaan kivoihin uusiin kavereihin. Mut kun mä tykkäsin mun vanhoista kavereista. Me luvattiin Karon kanssa lähettää toisillemme kirjeitä joka päivä, mut ei se oo sama juttu. Äiti sanoo, et aina ei saa mitä haluaa, ja et meillä tulee olemaan paljon enemmän rahaa, nyt kun isä sai niin hyvän työpaikan. Ja et täytyy olla ilonen, kun me saatiin näin iso ja hieno paikka näin halvalla vaikka onkin vähän kaukana “palveluista”. Mä en oo ihan varma, miksi palvelu on nyt tärkeää, koska ei meillä ennenkään oo mitään palvelijoita ollut. Mut tyhmää tää on musta silti.

Mä en tykkää meidän uudesta talossa. Siinä on niin paljon huoneita ja käytäviä, et mua pelottaa, että mä eksyn. Mä leikin barbeilla, et niiden ilkeä äitipuoli vie ne kummitustaloon ja ne eksyy sinne iäksi eikä koskaan löydä pois. Mua pelottais täällä ihan kauheesti, jos mulla ei ois Mumulia. Se on mun mielikuvituskaveri, mut mä haluun vielä leikkiä, et se on oikee. Mumuli tutkii mun kanssa talon huoneita, jotka on vielä täynnä pelkkiä muuttolaatikoita tai kokonaan tyhjiä. Niin tyhjiä, että niissä mahtuu juoksemaan. Me juostaan Mumulin kanssa kilpaa ja huudetaan ja meidän äänet kaikuu hassusti.

Äiti lupasi, että uudessa paikassa on iso piha, jossa saa leikkiä. Ja niin täällä onkin. Paljon nurmikkoa ja keinu joka kitisee jos siinä keinuu, ja sitten on pihaa reunustava metsä. Se on ensin vaan saarekkeita, joiden takaa näkyy pelto tai autotie, mut kauempana se sakenee. Taivaaseen ylettyviä tummia kuusia, jotka näyttää palatsin pilareilta. Me ei Mumulin kanssa mennä sinne. Äiti sanoi ettei saiskaan, mut en mä lähtis vaikka saisikin. Isä lupasi laittaa leikkimökin pihalle. Se on oikeastaan ihan hauska piha. 

Siellä asuu muitakin mielikuvituskavereita jo ennestään. Ehkä joku on jättänyt ne sinne. Ne juttelee öisin ja ehkä ne pitää teekutsuja vintillä mun huoneen yläpuolella. Joskus mä herään ihan keskellä yötä ja mua pelottaa. Sillon mä otan Mumulia tiukasti kädestä. Mä en oo ihan varma, tykkäänkö mä muista mielikuvituskavereista, mutta äiti sanoo, ettei täällä mitään ole eikä saa olla höpsö. En mä olekaan höpsö, mua vaan pelottaa. 

Mä haluaisin mennä äidin ja isän viereen nukkumaan, mutta entä, jos mä eksyn matkalla? Kyllä mä tiedän, ettei niiden huoneeseen oo pitkä matka, mut pimeessä kaikki on ihan erilaista. Hyvin vois eksyä. 

Isä on laittanut mun huoneen ulkopuolella olevalle käytävälle meidän vanhan seinäkellon, joka pompottaa aina, kun kello on tasan, ja yhden kerran kun se on puoli. Isä on opettanut mulle kellonaikoja ja mä tiedän jo tasat ja puolet ja varttia vaille ja varttia yli. Mut nyt se on tasan eikä tartte nähdä viisareita että tietäis. Kello pompottaa kolme kertaa, pom pom pom, ja mua pelottaa tosi paljon. Ääni on tuttu, mut se tuntuu olevan täällä ihan väärässä paikassa. 

Mulla on yöpöydällä taskulamppu ja mä sytytän sen. Mä hyppään alas sängystä, koska mun täytyy vaan nähdä, että äiti ja isä on vielä täällä eikä oo jättäneet mua yksin. Mä puristan Mumulin kättä tiukasti ja hiivin pimeeseen käytävään. 

Pimeessä kaikki on erilaista. Isot käytävät ja kello pompottaa seinällä ja vois eksyä. Vois eksyä. Kunhan ne ei oo jättäneet mua yksin, Mumuli. Sähän et jätä mua, vaikka mä eksyisin iäksi, ethän? Mut pimeetä. Erilaista. Hyvin vois eksyä. Mitä jos niiden makuuhuone ei oo enää siinä missä se oli päivällä? Entä jos mä en löydä sinne? Niin pimeetä ja varjot liikkuu. Puristan kättä. Mumuli. Jos mä eksyn. Jos mä

* * *

Sara oli rauhaton. Ei hän ollut ennen pelännyt kotiaan eikä olisi oikein osannut aloittaa nytkään. Tai olihan vanhan talo karminut häntä heidän juuri muutettuaan, mutta se ei Saran mielestä ollut mitenkään erikoista. Hänhän oli ollut ihan pieni tyttö silloin, elänyt aiemmin vain kerrostalossa eikä lainkaan tottunut sellaisiin taloihin kuin tämä. Hänhän oli päässyt pelostaan nopeasti ylikin. Nyt jokainen nurkka oli ladottu täyteen arkisia muistoja, eikä niiden joukkoon tuntunut mitenkään sopivan selittämättömiä ääniä tai kadonneita siskoja.

Hän oli tutkinut muistikirjaa, kuin toivoisi jonkin loksahtavan paikoilleen ja mieleen palautuvan, että se oli sittenkin vain hänen omaa tarinointiaan. Niin ei tapahtunut. Sivuilla puhuva Laura Emilia oli sitä paitsi aivan liian moniulotteinen ollakseen pienen Saran keksintöä. Kirjaa lukiessaan hän tunsi jälleen onttoa ikävää ja halua tarrautua sanojen tuttuuteen ja manata niiden avulla tuntematon sisko takaisin olevaisten pariin. 

Hänen ympärillään talo narisi ja seinän välissä kuului toisinaan hiiren pikkuruisten askelten tömähtely ja kynsien rapina. Syysillan tuuli vetäisi henkeä ja puhalsi voimalla seinää päin niin, että nurkat natisivat ja huokailivat. Sellaisiin ääniin Sara oli ajat sitten tottunut, mutta huomasi nyt kiinnittävänsä niihin uudella tavalla huomiota. Tuntui vähän samalta kuin olisi alkanut tarkastella itseään ulkopuolisen näkökulmasta. Itsestään selvinä pidetyt piirteet erottuivat yhtäkkiä räikeinä ja kummallisina. Jokapäiväisyyden armeliaan sokeaksi tekevä harso huojui tai repeili tyystin.

Oli kuin talo olisi alkanut muuttua hänelle aivan vieraaksi. Ehkä Sara ei ollut missään vaiheessa tuntenutkaan sitä niin hyvin kuin oli luullut. Hän ei pitänyt tunteesta ja yritti tarrautua tuttuuteen ja arkisuuteen oman järkensä tähden. Muistikirja ravisteli hänen hahmottamansa todellisuuden reunoja kuin tuulenpuuskat taloa.

Sara laittoi kirjan sivuun. Hän jätti huoneensa ja vaelteli talossa vailla päämäärää. Hän päätyi kiipeämään toiseen kerrokseen, joka nykyään oli suureksi osaksi varastokäytössä. Yksi huoneista oli ollut vuosia sitten vierashuoneena, he olivat jostain saaneet ylimääräisiä huonekaluja, joilla huone oli sisustettu. Kirpputorilta liian halvalla ohittaa tarjous? Sukulaiselta ylijäämänä? Sara vain muisti niiden aina olleen täällä eikä ollut ennen tuhlannut niille ajatuksiaan. Nyt ylimääräinen kirjoituspöytä oli hautautunut vaatesäkkien alle. Nurkassa seisovalle vaatekaapille johti huoneen keskellä kulkeva kapea väylä ja Saran vanha sänky pilkotti myös sekamelskan keskeltä. Hänelle oli tästä huoneesta haettu isompi sänky hänen omansa käytyä liian pieneksi. 

Nyt epäilys hiipi kylmänä hänen mieleensä. Kenen sängyssä hän oikeastaan nykyisin nukkui?

Hän perääntyi huoneesta ja käveli käytävän päähän. Siellä seisoivat vanhat, tukevatekoiset tikapuut, joiden yläpäässä oli suljettu luukku. Sara laski kätensä yhdelle askelmalle. Kukaan ei ollut heidän aikanaan käyttänyt ullakkoa. Varastotilaa oli yllin kyllin muutenkin, joten vaivalloinen tikkaiden nouseminen oli tarpeetonta. Sara ei muistanut, oliko itse koskaan edes käynyt ylhäällä katsomassa. 

Hän nosti jalkansa alimmalle askelmalle. Sydän oli alkanut tykyttää tiheään ja hänen kätensä olivat kylmät. Hän nousi pari askelmaa ylemmäs, mutta pysähtyi. Hän tunsi voimakkaasti, ettei hänen kannattaisi mennä ullakolle. Että se oli suorastaan kiellettyä. Sarasta tuntui, että vintillä voisi odottaa mitä vain, jotain kauheaa, jotakin jota hänen ei ollut tarkoitus nähdä. Se oli tietenkin järjen vastaista, mutta tunne oli niin väkevä, että hän päätti luopua ylös menemisestä. Ehtisi siellä käydä joskus toistekin. 

Sara melkein putosi tikkailta kuullessaan yläpuoleltaan askelta muistuttavan kolahduksen. Sydän tykyttäen hän kiirehti takaisin alakertaan, jossa keittiöstä leijuva ruoan tuoksu etäännytti möröt ja kummitukset takaisin omille paikoilleen alitajuntaan ja painajaisuniin.

* * *

Sinä yönä Sara ei saanut unta. Hänen ihoaan kihelmöi ajatus, että hän makasi maailmasta kadonneen siskonsa sängyssä. Samassa sängyssä, jonka vierellä oli muistikirjan mukaan seisonut tuntematon pieni tyttö ja kehoa vailla oleva käsi. 

Jossain vaiheessa Sara alkoi kuvitella, ettei ollutkaan yksin. Maatessaan kyljellään hän kuvitteli, miten joku olisi voinut seistä hänen takanaan. Selkää kihelmöi ja mielikuva muuttui hetki hetkeltä todellisemmaksi. Ehkä sisko halusi edelleen nukkua omassa sängyssään? Jos Sara kääntyisi, näkisikö hän tämän? Olisiko Laura Emilia odottamassa häntä? Veisikö tämä hänet mukanaan?

Lopulta Sara ei kestänyt epätietoisuutta ja kääntyi. Häntä ympäröi vain huoneen ontto pimeys. Hän makasi selällään ja yritti nukkua. Kuviteltu haamu kuitenkin livahti sängyn alle, jäi sinne makaamaan ja odottamaan, että Sara kurkistaisi sen piilopaikkaan. Sara kuvitteli, miten se makaisi hänen alapuolellaan, selällään kuten hänkin. Liikkumatta kuin ruumis. Ensin se näyttäisi kuolleelta, mutta tullessaan tarkastelluksi se hitaasti kääntäisi mätänevää päätään ja katsoisi häneen.

Siinä sitä nyt oltiin. Yhdeksäsluokkalainen tyttö pelkäsi sängyn alla asuvaa hirviötä.

Lopulta Sara luovutti nukkumisen suhteen. Hän sytytti yöpöydällä olevan lukuvalon ja huone muuttui jälleen tutuksi. Hän empi silti jonkin aikaa ennen kuin laski jalkansa lattialle. Mikään ei tarttunut hänen nilkkaansa.

Sara kävi ensin keittiössä juomassa lasin vettä. Se tuntui selvittävän hänen päätään, olo oli jo paljon parempi. Hän hiipi hiljaa vanhempien makuuhuoneen ovelle ja kurkisti varovasti sisään. Kumpikin nukkui autuaan tietämättömänä Saran läsnäolosta. Tyttö perääntyi ja sulki oven hiljaa.

Yössä oli jotakin omituista. Sara ei ollut lainkaan uninen ja nyt häntä tuijottivat pitkinä ne tunnit, joiden ohi hän oli aina nukkunut. Jollain tavalla hän tunsi itsensä taas pieneksi lapseksi, jolle maailma oli suuri ja täynnä arvoituksia. Hieman pelottavia sellaisia, mutta eihän hänelle itselleen voisi mitään pahaa tapahtua. Ei ainakaan kotonaan. Pelko alkoi sulaa lempeästi hänen hartioiltaan.

Hän huomasi harhailleensa pimeän talon halki ullakon tikkaiden alapäähän. Hän tuijotti luukkua eikä tuntenut oloaan edes todelliseksi. Hän oli jonkin satukirjan valpas seikkailija, joka ratkoi oudosti käyttäytyvän kotinsa arvoitusta. Lopussa esiteltäisiin kaikki johtopäätökseen opastaneet vihjeet ja naurettaisiin. Yössä kaikki oli kuin tyyliteltyä sinisävyistä piirrosta, silkkaa sarjakuvaa, pelkkää sepitystä. Salaisuudet olivat hänen ulottuvillaan ja hän itse oli unta. Eikä unta voi koskaan vahingoittaa, ei edes koskettaa.

Hän lähti kiipeämään ylöspäin. Luukku oli raskas ja kosteuden turvottama. Se parahti terävästi lennähtäessään vihdoin auki. 

Sara nousi ylös vintille. Se oli yhtä laajaa tilaa, jonka pitkien seinien lähelle katon lappeet laskeutuivat viistoina melkein lattianrajaan. Siellä haisi pölyiseltä ja tunkkaiselta, ikkunoista valui kuunvaloa sisään. Siellä ei ollut mitään ihmeellistä.

Silkkaa kuunvaloa ja pölyä. Täällä ilma tuntui uinuvalta kuin ikuisuus.

Sitten Sara näki.

Joukko tummia hahmoja istui lattialla. Aivan hiljaa, liikahtamatta. Turpeita ihmisen muotoisia olentoja, jotka olivat verhoutuneet tummiin kaapuihin kuin velttoihin säkkeihin. Saran silmien tottuessa hämärään hän tajusi, ettei niillä ollut kasvoja, vain sileää, kalpeaa ihoa.

 Hengitys kurkkuun juuttuneena Sara yritti palata takaisin luukulle herättämättä olentojen huomiota.  Hän tärisi kauttaaltaan. Mutta nyt olentoja oli äkkiä enemmän. Koko ullakko oli täynnä niitä, ne sulautuivat toinen toisiinsa erottamattomina, tunnistamattomina ja velloivat Saran ympärillä kuin meri. Hän oli kävellyt kauemmas luukusta kuin oli tajunnutkaan ja nyt kasvottomat katkaisivat hänen tiensä sen luo.

Epätodellisuuden tunne pysyi edelleen, mutta muuttui. Sara oli kuin pudonnut takaisin omaan kehoonsa ja äkkiä tajunnut voivansa oikeasti joutua vaaraan. Osa hänestä tunsi olevansa kiihkeämmin elossa kuin koskaan, mutta ei erityisen hyvällä tavalla, vaan sellaisella, jossa oman olemassaolon tajuaa kirkkaasti vasten yllättävän todennäköistä mahdollisuutta sen lähestyvästä lopusta. Olennot liikahtelivat kuin nuotion heittämät rauhattomat varjot. Niiden kaikkien huomio näytti olevan kiinnittynyt Saraan.

Mitä ne voisivat tehdä hänelle? Mitä ne olivat? Mitä ne halusivat?

Saran koko keho tuntui tykyttävän sydämen kiivaaseen tahtiin. Mitä tapahtuisi, jos hän pyörtyisi? Tai oksentaisi? 

Silloin hän huomasi puristavansa Laura Emilian muistikirjaa rystyset valkoisina. Mitä Laura oli talon aaveista sanonut? Että ne olivat unohdettuja ja halusivat muiden jakavan saman kohtalon. Mutta Laura Emilia ei ollut unohtunut kokonaan, Saralla oli tytön olemassaolosta todiste, pala tytön ajatuksia. Eikö päiväkirjoihin sanottu vuodatettavan pala omaa sielua kirjoituksen mukana? Mitä jos unohdettu muistettiinkin uudelleen?

Sara avasi tärisevillä käsillään muistikirjan ja alkoi lukea ääneen. Sanat putoilivat kuivilta huulilta epävarmoina ja lähes kuulumattomina. Hän ryki kurkkuaan ja yritti saada ääneensä lisää voimaa. Hänen suunsa ei ollut koskaan ollut näin kuiva.

Vaikka olennot olivat kasvottomia, Sarasta tuntui, että ne olivat hämmentyneitä. Hän jatkoi lukemista ja saattoi välillä jopa olla tunnistavinaan kuvauksessa tai sanavalinnoissa jotakin tuttua. Kuin olisi ollut saamaisillaan kiinni muistosta, sormenpäät jo hipoivat sitä.

Yksi hahmoista erkaantui muista. Saran jatkaessa lukemistaan sen tyhjät taikinakasvot alkoivat muuttua. Niihin ilmestyivät silmät, nenä ja suu, jotka hiljalleen alkoivat hakea omaa persoonallista muotoaan. Olennolle kasvoi hiukset, jotka etsivät itselleen saman vaaleanruskean sävyn kuin Saran äidillä. Silmät tulivat sinisiksi kuten isän ja samaa perimää noudatteli terävä nenä. Piirteet velloivat jonkin aikaa irvokkaasti kasvojen pinnalla kuin tietämättä, mihin asettua. Ne saivat Saran lepattavat muistikuvat voimistumaan ja vakiintumaan paikoilleen ja samalla kasvonpiirteet asettuivat aloilleen.

Myös olennon vartalo ja jopa vaatetus oli vaihtunut. Nyt Saran edessä seisoi hieman häntä nuoremmalta näyttävä tyttö – se Laura Emilia Yläharju, joka oli muistikirjaan tallentunut ja jonka Sara oli lukenut takaisin olevaksi. Nyt Sara muisti. Hänen päänsä tulvi muistoja, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, kuinka oli voinut unohtaa.

“Laura”, hän henkäisi osaamatta sanoa muuta. Hänen olisi tehnyt mieli pyytää anteeksi, kertoa kuinka oli kaivannut tätä, itkeä riemusta. Hän ei kyennyt toteuttamaan yhtäkään toiveistaan sen enempää kuin tunsi voivansa liikkua pelon jäykistämillä jaloillaan.

Tyttö hymyili. Hän tarttui Saraa kädestä ja pinkaisi vauhdilla lattialuukun suuntaan. Sara seurasi mukana, kun ei muutakaan voinut. Kummastusta kihisevät olennot todella väistyivät tyttöjen edestä kuin olisivat pelkkää ilmaa, ja he pääsivät laskeutumaan ullakolta.

Rappujen alapäässä Laura näytti jo Saraa melkein kymmenen vuotta vanhemmalta, kuten hänen kai kuuluikin. Saran pää oli täyttynyt uusista muistoista, joissa he kasvoivat yhdessä, olivat aina kasvaneet. Muistot olivat täydellisen todellisia ja samalla erilainen todellisuus kuulsi niiden alta niin, että päähän alkoi sattua.

Laura veti Saraa perässään halki talon mutisten: “Nyt lähdetään hittoon tästä pahuksen talosta ja vähän sassiin. Näin ei oo kai ennen käynyt täällä, ei voi tietää, miten ne reagoi.”

“Mitä ne on?” Sara kysyi haluten ymmärtää.

“Kalma”, Laura vastasi, “ne ovat kalma. Minäkin olin. Minä luulen, että ne ovat tavallisesti kuolleiden henkiä, joiden muisto on elävien parissa jo ehditty unohtaa. Silloin ne sulautuvat mukaan kalman väkeen, menettävät yksilöllisyytensä. Niiden parissa ei ole varsinaisia sanoja vaan mielikuvia ja me olimme kaikki yhtä, niiden tuntemat tiedot kuuluivat minullekin. Tässä paikassa on jotain väärin. Kun minä olin osa niitä, tunsin, että me olimme täällä ansassa ja minä tunsin myös niiden kanssa yksinäisyyden. Ne kaipasivat uusia jäseniä, mutta koska kalman väessä kaikki ovat yhtä ja samaa, uuden sielun houkuttaminen unohdukseen ei auta mitään. Se on loputon kierre. Mutta me katkaistaan se.”

“Miten?” Sara kysyi, mutta hänen sisarensa ei vastannut. 

Talon mittasuhteet olivat paisuneet holtittomasti. He juoksivat portaita alas ja huoneiden halki, mutta eivät tuntuneet saavuttavan ulko-ovea juuri lainkaan. Yhtäkkiä Sara huomasi heidän tulleen vanhempien makuuhuoneen ovelle, pysähtyi ja pakotti Lauran tekemään samoin.

“Mitä nyt?” vanhempi tyttö, oikeastaan jo nuori nainen tiuskaisi.

“Äiti ja isä! Täytyy ottaa nekin mukaan!”

“Mitkä äiti ja… oi pahus.”

Sara oli kysymäisillään mitä oi pahus, mutta sai vastauksen jo työnnettyään oven auki. Huoneen ilma tuoksui käyttämättömältä ja siltä tila myös näytti. Hyllyillä ei ollut tavaroita, sängyssä ei ollut vuodevaatteita. Kaikkea peitti pöly. Pahinta oli, että Sara tajusi äkkiä muistavansa, että hän ja Laura olivat kasvaneet kahdestaan. 

Mutta… Sara muisti samalla todellisuuden, jossa oli nähnyt nukkuvat vanhempansa vain hetki sitten. Nyt se tuntui enneminkin unelta, hajosi kuin sokerihattara veteen.

“Kalma otti ne. Ehkä ne vihastuivat niin kovasti. Yleensä ne ovat hienovaraisempia”, Laura sanoi. “Meidän pitää mennä.”

“Mutta mä ainakin muistan ne vielä. Silloinhan ne eivät voi olla menetettyjä, me voidaan vielä…”

“Kuule, minä en jää tänne enää hetkeksikään, etkä jää sinäkään. Koko talo on nyt raivoissaan ja me saadaan olla tyytyväisiä, jos edes me kaksi selvitään täältä. Ala tulla.”

Laura katsoi häneen tiukasti ja riuhtaisi hänet taas liikkeelle. Sara seurasi perässä kuin zombi. Hän tunsi itsensä tyhjäksi ja hämmentyneeksi, niin monta erilaista versiota hänen omasta elämästään risteili hänen mielessään. Hänestä tuntui, että Laura oli aina ollut vastuullinen ja pitänyt hänestä huolta. Kun oli häntä niin paljon vanhempikin. Hänestä tuntui, että saattoi aina luottaa Lauraan, vaikka olikin samalla vasta tutustunut tähän. Se oli niin kovin sekavaa, ettei hän osannut vastustella.
He saavuttivat olohuoneen ja Laura poimi sen suuren takan reunukselta tulitikut. Sara ei kysynyt, hän hädin tuskin huomasi. Olohuoneesta oli tullut valtava sali. Siellä olisi voinut pitää vaikka satujen prinsessan tanssiaiset.

He juoksivat huoneesta ja päätyivät keittiöön, vaikka sen ei olisi kuulunut olla siinä. Keittiöstä he huomasivat tulleensa yläkerran huoneeseen, joka oli jossain vaiheessa saattanut olla vierashuoneesta kehittynyt varasto. Nyt se oli Lauran huone kaikkine elämisen merkkeineen. Mikään ei ollut siinä, missä piti. Pakokauhu alkoi kuohua Sarassa hänen seuratessaan siskoaan sokkelon läpi.

Yhä Saran kädestä kiinni pitäen Laura vei heitä määrätietoisesti huoneiden läpi. Ennen pitkää Sara tajusi heidän kääntyvän joka kerta oikealle. Hän mietti, mikä kikka sen oli oltava. Olipa mikä hyvänsä, se toimi ja he näkivät vihdoin edessään ulko-oven. Kammottavan hetken ajan Saran mielessä käväisi pelko, että oven takana olisi sittenkin lisää huoneita, jotka olivat kovin tuttuja mutta hirvittävällä tavalla vääristyneitä. Ovi kuitenkin aukesi raikkaaseen ulkoilmaan. He olivat paenneet onnistuneesti.

Sara puuskutti keuhkot polttaen, mutta hänen kehoonsa levisi helpotus. Laura irrotti hänen kädestään ja lähti marssimaan kohti autotallia.

“Ollaanko me turvassa nyt?” Sara kysyi lähtien seuraamaan.

“Ehkä”, Laura vastasi.

“Joten. Mitä kummaa täällä tapahtuu, miten se toimii? Muistojen pyyhkiytyminen? Huoneiden muuttuminen asutuista asumattomiksi ja toisinpäin?” Sara kyseli.

“Enhän minä mikään tietopankki tässä asiassa ole”, Laura mutisi selvästi etsien jotakin samalla. “Mutta minusta tuntuisi siltä, kun minä olin osa niitä… että tässä paikassa on tietynlainen reikä todellisuudesta, tavallaan. Sellainen, jonka kautta kalma pystyy ottamaan ihmisiä. Mutta todellisuus ei pidä aukoista ja virheistä vaan pyrkii kai korjaamaan ne, jos joku yhtäkkiä lakkaa olemasta ja unohtuu. Todellisuus näyttää muokkautuvan sen mukaan; jos joku on unohtunut, häntä ei vain ole koskaan ollut. Sillä sipuli. Ehkä täällä näin isot ja konkreettiset muutokset ovat mahdollisia talon erikoisuuden vuoksi. Löysinpäs.”

Laura tarttui muoviseen kanisteriin ja käveli ulos autotallista. Sara seurasi.

“Jotkuthan ei unohtuneet täysin”, Sara huomautti. “Sinäkin näit sen pikkutytön.”

Laura kohautti hartioitaan. “Joistakin kai jäi vaan yli jotakin. Hetkellisiä kokemuksia. Ehkä kaikkea ei pysty pyyhkimään siististi pois tai sitten sillä ei ollut väliä. Onhan ihmiset ennenkin kertoneet tarinoita kummituksista. Niihin uskoo kuka uskoo, mutta ne ei varsinaisesti järisytä todellisuuden rakenteita. Ihmismieli yleensä ihan itse tekee työn niiden selittämisessä.”

“Sustahan on viisas tullut”, Sara yllätti vähän itsensäkin nälväisyllä. Laura ei näyttänyt pahastuvan.

“Mähän olin varmaan vuosikymmenen osa jotain kuolleiden sieluista koostuvaa porukkaa. Kai se on vaan reilua, et mä voin laukoa perimmäisiä totuuksia elämästä. Kai se on nyt sentään mun oikeus.”

Saralla ei ollut siihen vastaväitteitä. Hän oli seurannut Lauraa takaisin talon luo ja katsoi nyt siskon viskaavan kanisterista nestettä seinää päin. Ilmaan levisi vahva bensan katku.

“Mitä sä oikein teet!” Sara kiljaisi ja yritti estää Lauraa jatkamasta. Tämä kuitenkin tyrkkäsi hänet kauemmas ja jatkoi bensan valelua.

“Tuli puhdistaa”, sisko vastasi kasvot vakavina.

“Mut, mut äiti ja isä!”

“Ovat kadotettuja. Talon polttamisen pitäisi vapauttaa koko kalma ja ne jatkavat kuten sellaisten olentojen normaalisti kuuluu – harmittomina. Ja mitä äitiin ja isään tulee, mä muistan ne ihan yhtä hyvin kuin sä ja samalla yhtä huonosti. Mut ei voida riskeerata sitä, että tämän talon kirous leviää tai joku uusi menee sisälle sinne tai jotain. Me saatetaan päästä kosketuksiin kalman kanssa, kun talo palaa, meillä voi olla mahdollisuus pelastaa isä ja äiti silloin, mut tapahtuipa miten vaan, meillä on silti toisemme. Niin kuin aina.”

Sara voi pahoin. Hän ei kuitenkaan estänyt Lauraa sytyttämästä tulitikkua ja viskaamasta sitä kohti seinää. Hän seurasi tikun lentoa lamaantuneena. Se oli kuin tähdenlento yössä. Toteuttaisiko se hänen toiveensa vai veisi hänen isänsä ja äitinsä mennessään?

Liekit humahtivat ja kummankin oli hypähdettävä taaksepäin. Tuli levisi vanhaan puutaloon ja kohta lieskat löivät korkeina kohti taivasta. Tyttöjen oli peräännyttävä kuumuuden ajamina yhä kauemmas. Tulen levitessä ullakolle asti, he kuulivat raivoisien äänten kuoron kohoavan huminan ylle, tunnistamattomana, persoonattomana ja kauheana. Mutta ne eivät voineet tehdä enää mitään muuta kuin huutaa ja pelotella. Niiden mahti paloi talon mukana, niiden koti ja vankila murentui niiden ympäriltä. Ehkä ne itsekin paloivat puhtaiksi.

Tulen kajossa lepattavat pitkät varjot näyttivät hetken eläviltä.

2 kommenttia:

  1. Pidin tarinasta, se veti mukaansa. Ilahduin erityisesti hoitavasta, symbolisesta lopusta: "Ehkä ne itsekin paloivat puhtaaksi". Pelottava, yksinäinen, mielikuvituksellinen (silti riittävän todentuntuinen), jännittävä ja lopuksi vielä terapeuttisen lohduttava tarina. Kirjoita lisää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Ihanaa saada palautetta novellista!

      Poista